diktaattori

31. ruususen uni

*sebastian*

Se maistu suolaselta ja makealta yhtä aikaa. Meidän kädet oli kietoutunut yhteen ja näytettiin varmaan yhdeltä isolta ihmismassalta. Mä en vieläkään oikein sisäistänyt kaikkea, mitä Tino mulle oli selittänyt, mutta mä en välittänyt. Mä vain nautin tästä fiiliksestä, vielä kun mä pystyin, vielä kun mulla oli siihen mahdollisuus. Sillä mä tunsin, mun sukukalleudessa asti, että tää heti tulis päättymään, ennemmin tai myöhemmin.

Mä halusin kuitenkin aatella, et oli vain mä, Tino ja tää ihan tajuttoman pelottava lafa. Se hetki oli täydellinen. Romanttinen. Koskettava.  Ja kaikkea kaikkien tunteiden sekoituksen lopputulos.

Lunta satoi taivaan täydeltä ja pakkastakin oli varmaan viisi astetta. Mulla oli tavattoman turvallinen olo. Mä tahdoin olla tässä aina.

Vaikka mun olo oli hyvä, enemmän ku hyvä, niin joku ei antanut mulle mielenrauhaa, ihan ku joku olis tahtonut mun vetäytyvän pois suudelmasta.

Yhtäkkiä se vain loppu. Mä en enää tuntenut Tinon pehemeitä huulia, ihan kuin ne olis älynnyt minkälainen mä olin: loppuunkulutettu luuseri.

"Iha vitun alhaista Tino vitun homo Rekivaara" mä kuulin selkäni takana. Mun ei tarvinnut kattoo kuka siellä oli. Mä tunsin sen aksentin, Felix.

Mä loin silmäyksen Tinoon, joka katsoi mun ohi Felixiin. Sen silmät oli tavattoman lähellä mua, ja mä pystyin näkemään, kuinka suolainen kyynelneste huusi ulos pääsyä. Mutta Tino oli kova ja vahva, se ei itkenyt. Se oli upee.

"Mä luulin, et sä olisit ollu frendin arvonen, mutta eihän susta oo mitää hyötyy" mä kuulin yhtäkkii Miken äänen.

Mä tunsin kun mun posket alko punehtumaan. Voi kun noloo, nyt varmaan koko Juurikangas tietää tästä sessiosta.

"Mä kun luulin teitä mun ystäviks. Ystävät ei oo tollasia VITUN KUSIPÄITÄ!" Tino huusi ja sen äänestä tuli sekunti sekunnilta paljon uhkaavampi.

"Tuskin kukaa sun ystävä tahtois olla. Tai no ehkä tollanen huomion kipee svedu pelle. Hyi helvetti" Mikke sano ja mä kuulin narskuvan lumen niiden jalkojen alla.

Kaikki tapahtu jotenki tosi nopeesti, mun aivot kävi hitaasti enkä mä älynnyt missä vaiheessa Tinon silmät oli muuttunu mustaks. Ilo ja onni, joka oli kietoutunut meidän ympärille oli poissa. Siitä ei ollut jäljellä enää yhtään mitään.

"VITTU" Tino ärähti ja sai mun niskavillat pystyyn. Mä kuulin vielä Tinon kiroavan jotain, mutta niin mutisten etten mä saanut selvää.

Tino kohotti katseensa muhun. Ja sen tuima ilma sai mun vatsalaukun kääntymään 360°.
Tino otti kätensä esille ja pukkas mut nurin sellasella voimalla, et mun suusta pääsi kuulumaan älähdys.

"MITÄ VITTUA SÄÄ SIINÄ VIELÄ TEET?!?! LÄHE VETÄÄ, TÄÄ OLI VAAN VEDONLYÖNTI, VITUN PASKA" Tino karjui ja lähti tarpomaan lumessa eteenpäin jättäen mut tähän näin. Yksin vain.

Mä laskin mun katseeni maahan. Mä olin aiheuttanut tän Tinolle. Sen piti olla onnellinen sen säbäjengin kanssa. Miks mä pilasin aina kaiken. Kyyneleet tulvivat kamalana vuonona.

Mä olin varmasti surkean näköinen ilmestys. Lumisadekkin oli vaihtunu räntäsateeks. Et se sais tästä taulusta vieläkin surullisemman. Siinä mä kyhjötin, vanhan aution ladonnvieressä, räntäsateen runtelemana, sydän särkyneenä. Mä en loppuen lopuks kelpais kellekkään. Mä tulisin aina olemaan se hylkiö, THE hylkiö.

Musta tuntui etten mä saanut happea. Tuntui kuin mun sydän olisi pikkuhiljaa muuttumassa elävästä elimestä kylmäksi kiveksi. Mä en tahtonut asua enää täällä.

Mä olin hetken aikaa toivonut, että Tino olis oikeasti tarkottanu mitä se mulle oli aiemmin sanonut.

"Tää paikka me löydettiin kutosella Miken kanssa. Tää paikka olis se paikka jonne meidän tulis tuoda joku, joka tärkein tai rakkain meidän elämässä"

"Ja siks mä toin sut tänne, koska mä tahdoin
näyttää sulle, etten mä tahdo...tahdo olla mikään kaveri. Mä en edes ole Miken kaa väleis"

"Emm, miks te ette oo enään ... sen.. Miklaksen kaa kavereita?"

"Ennen syyslomaa, mä olin raivoissaan siitä, koska mä tunsin jotain sua kohtaan, enkä mä tiennyt mitä. Sillo Mikke sano sua svedupelleks ja mulla katkes hermo ja...me ei olla puhuttu sen jälkeen"

"Saanko mä halata sua?"

"Saanko mä....saanko mä suudella sua?

Nyt se kaikki, oli vaan hyvä uni. Kaunis uni. Kaunein uni, jonka mä olin koskaan nähnyt.
Mä olin tavallaan onnellinen, että mä olin kerrankin kokenut rakkauden tunteen, vaikka kyse oli pelkästä unesta.

Tyyni enennen myrskyä, tai jotain sellasta. Niinhän siinä sitten oli käynyt. Mä purskahdin uuteen itkuun, tästä ei tulis loppua. Mä kantaisin itselleni kaunaa, niin kauan kunnes kuolema mut sais.

Mun huulille syntyi pieni hento hymy, mä tiesin mitä mä tekisin.

-

Mä lähdin raskain askelin kävelemään jonnekki. En mä tiennyt minne. En mä osannut kotiin, mut mun ei tarvinnut osata.

Mua itketti ja nauratti samaan aikaan. Mä oli saastunut paska. Lopulta mä vaan maantuisin yksin, toivottavasti Lassen viereen. Lasse. Ihanin ikinä. Mä rakastin sitä, mutta mulla ei ollut aikaa siihen. Mä tahdoin nopean ja kivuttoman poismenon. Mä suljin mun silmät.

Mä kuulin koiran haukunnan, mun kustuun selkeesti oltiin vastaamassa.

"Sebastian! Herregud!" se oli isä, mä tunsin sen partaveden. Sen ikivanhan, jonka äiti oli isälle ostanut. Tai eihän se tietenkään ollut se sama, mutta samanlainen.

Mä purskahdin uuteen itkuun. Mä avasib mun silmät, mä näin sumeasti, mutta mä erotin kuinka isäkin itki. Ei se ois saanut.

Mä tunsin kuinka isä halas mua turvallisesti. Isä oli hyvä mies, se ei ois ansainnut munkaltaista luuseria.

"A-anteeks" mä kuiskasin käheästi. Isä vain hyssytteli.

"Mitä kävi, Är du okej?" Isä hössötti, mut mä vain itkin lohduttomasti.

"Mä pyydän. Lähdetään pois. En taho olla täällä, i-isä an-anteeks, förlåt, förlåt" Mä nyyhkytin, samalla kun isä vain hengitti ja kuunteli.

"Mä järkkään meille liput jonnekki. Ei mitää hätää Sebastian, min son"

---

apua, anteeks, förlåt

tässä onkin kestänyt tovi pidempään ja taidan olla teille selityksen velkaa.
olen ollut näyttelijän puuhissa kaks viikkoa, joten aika oli tiukilla ja
sen jälkeen kaikki rästihommat kursseilta ja nyt tää etäopiskelu, hyi että.

muistakaa pysyä terveenä❤️ förlåt