diktaattori

36. pelko pahin ja toivo parhain

*tino*

Mä katsoin lohikiususta, joka oli jo jäähtynyt mun lautaselle. Mä olin katsellut sitä viimeiset kaksikymmentä viisi minuuttia ja kolmekymmentäkaksi sekuntia.

"Kullan-nuppu, sun täytyy syödä" Eeva sanoi silittäen mun selkää. Ihan kuin mä olisin joku saamarin kakkosluokkalainen.

"Mä en pysty" mä älähdin yrittäen pitää itseni koossa. En mä tässä voinut murtua. En nyt.

"Kulta syö ihan vähän, puolet edes? Äipän mieliks?" äiti lässytti, ihan kun mä olisin kolme vuotias.

Mä olin heti koulusta tultua vaan lysähtänyt sohvalle enkä mä ollut liikkunut senttiäkään kahteen tuntiin. Mä en vaan jaksanut. Mulla ei ollut intoa siihen, ei enää.

"se uus ruotsin maikka on ihan jäätävä, se on meidän ro. se kerto, et se on palkattu siihen työhön siksi aikaa, että me saadaan uus ope. se sano Kjell ei oo kuulemma palaamassa oman hektisen elämän takia. mua pelottaa"

Loviisan sanat kaikuivat mun päässä. Se oli totuus, jonka mä sain selville. Ja mä en tykännyt siitä totuudesta. Oma hektinen elämä. Pystyikö se tarkottamaan mitään muuta kuin sitä että Sebastian....

"Aitko sä kulta mennä huomenna kouluun? Ootkohan sä tulossa kipeeksi? Voi että, raukka pieni" Äiti hössötti.

"Kyl mä meen, mä en voi jäädä matikasta jälkeen. " mä tokaisin surullisena. Tino ajattelmassa matikkaa. Mihin tää maailma oli menossa?

"Ihanaa, että ajattelet tolleen, mutta terveys ensin" äiti hymähti ja silitti mun hiuksia, jonka jälkeen se palasi keittiöön, tai jonnekki.

Mä suljin mun silmät.

"nyt pitää vaan pelätä pahinta ja toivoa parasta"

Noin Loviisa oli sanonut ja laskenut sen käden mun olkapäälle.

Nyt piti pelätä, että mä en näkis Sebastiania enää ikinä, ja se ois vain ja ainoastaan mun vika. Mä olin se luuseri, ja mä paloin halusta korvata mun tekemiset.

Mä olin jo menettänyt mun frendit, oliko se tarpeeks kova hinta?

Mun piti myös toivoo, että kaikki kääntyis hyvin. Mä näkisin energisen Sebastianin hyppelemässä iloisesti koulun käytäviä pitkin. Sebastian antais mulle anteeks, kaikki kääntyis hyväks. Mä näkisin Sebastianin kiharat hiukset, jotka olivat suloisesti sekaisin.

Musta oli absurdia toivoa jotain noin upeeta, sillä mä tiesin ettei niin tulis käymään. Ikinä.

"Tino?" mä kuulen Oilin rauhallisen äänen. Mä raotin mun silmiä, ja huomasin Oilin olevan mun vieressä.

"Sulla alkaa aika psykologille, ja mä lupasin viedä sut" Oili sanoi ja antoi mulle aidon hymyn. Mä huokaisin ja nousin ylös.

Mä pakkauduin autoon pitäen visusti katseen ikkunasta. Mä en ollut ikinä käynyt psykologilla, musta tuntui et se oli heikkojen hommaa. Mut tässä mä: Tino Eemeli Rekivaara olin menossa psykologille, ei helvetti.

Oili parkkeeras sairaalan parkkipaikalle.

"Selviäkse sinne psykiatriselle osastolle?" Oili tiedusteli ja mä vaan nyökkäsin. Se oli menoa nyt.

Mä kävelin takki auki ja kädet taskuissa ovelle, jossa luki Psykiatrinen osasto. Vaikka Juurikangas oli ihan helvetin pieni paikka, täällä oli silti kaikki, mitä normaali ihminen tarvitsi. Sairaala, muutama hassu kauppa ja ranta, ja tottakai JP:n kotihalli.

Ovi aukes itsekseen ja mä astuin sisälle. Ensimmäinen haju, joka leijaili mun sieraimiin, oli käsidesi.

Mä vilkuilin ympärilleni ja huomasin nurkassa siniseen pukeutuneen työntekijän.