diktaattori

24. onnellisuus

*sebastian*

Oli marraskuu. Nyt oli lupa hypettää joulusta luvan kanssa. Me oltiin eilen Iiron, isän ja Birgitan kanssa laitettu meidän talo joulukuntoon.

Oltiin laitettu jouluvaloja ympärikämppää,  sekä Birgitta halus ehdottomasti laittaa punaiset verhot.

Musta oli aivan tavattoman ihana nähdä isä niin onnellisena. Mä huomasin ettei se ajatellut enään äitiä ja Stellaa. Ja se oli vain ja ainoastaan hyvä asia. Mä olin varma, et jos Birgitta satuttais iskää, nii mä en antais asian olla. Mä en halua nähdä isii enää ikin nii maassa mitä se oliku äiti lähti.

Mä ravistelin menneet mielestä.
Niille ei ollut tilaa mun päässä.

Mä kuulin koputuksen ja käänsin automaattisesti katseeni ovelle. Sen avas Iiro. Mä hymyilin Iirolla ja se mulle. Sillä oli päällä mun vaaleanpunainen huppari. Se näytti tavattoman söpöltä. Mä olin tajuttoman onnellinen. Iiro sulki oven ja käveli mun luo.

Me vaan katsottiin toisiamme ja hymyiltiin. Me oltiin Iiron kanssa selkeesti enemmän ku frendejä. Ja se oli ihanaa. Ei tarvinnu pelkää et joku tulis ja puukottais selkään.
Me ei kuitenkaan oltu kerrottu isälle ja Birgitalle. Tänään me tehtäis se.

"Tulkaapa syömään" Birgitan ääni kaikui talon läpi.

"Ooks ready?" mä kysyin naurahtaen. Yrittäen loihtia suloisen hymyn.

"Oon, mut pelottaa" Iiro sanoi ja kohauttia hartioitaan.

Iiros oli jotain salamyhkäistä, ja mä tiesin et se ei ollut kertonut kaikkee, mut mua ei haittanut. Mä olin onnellinen Iiron kanssa, se riitti.

Mä otin Iiron halaukseen. Se tuntu niin turvalliselta. Ja vain sillä oli väliä.

"Anteeks" Iiro kuiskas. Ihan kuin se itkis. ja se tuntu tosi pahalta. En mä halunnu että se itkee. Mä halusin että se on onnellinen, ihan niinkun mäki.

Me lähdettiin käsi kädessä alakertaan. Me oltiin voittamattomia. Meitä ei pystynyt enään erottamaan, meistä oli  tullut erottamattomat.

Kun saavuttiin alakertaan Birgitta oli laittanut jouluradion päälle, ja sieltä kuului joulumusiikkia. Se oli vähän ironista , mutta mä olin onnellinen. Eikä kukaan pystynyt enään lannistamaan.

Me syötiin kasviskiusausta ja juteltiin niitä näitä ihan kun oltais varmaan perhe.

"Meil olis asiaa" Iiro aloitti ja mä vilkaisin sivusilmällä.

"Me ollaan yhdessä" Iiro lopetti. Ja sai tutun synkän hiljaisuuden laskeutumaan keittiöön. Ainoastaan Suvi Teräsniska joka lauloi taustalla, toi pientä ääntä taloon.

Hetken kuluttua molempien huulille syntyi virnistys.

"Mä niin tiesin voi että! Oon niin onnellinen!" Isä huudahti ja sai mun hengähtämään syvään.

"Mäkin! Ihanat!" Birgitta huokaisi ja mä painoin huuleni Iiron poskelle. Isän ja Birgitan edessä. Ilman minkään laista vastustelua.

Me syötiin ruoka loppuun, kiitettiin ruuasta lähdettiin mun huoneeseen.

"Mieti me tehtiin se" mä iloitsin.
Mä vilkaisin Iiroa, joka ei näyttänyt lainkaan niin iloiselta kun mä.

"Hei... Mikä on?" mä kysyin. Mut Iiro sulki sen kuoren ja väläytti mulle tekohymyn.

"Iiro, kyl sä voit mulle puhuu" mä sanoin mut turhaan. Iiro vakuutteli et sil oli kaikki jutut kondikses.

Iiro yhtäkkii nous sängylt ja tuli mun viereen ha painoi sen huulet mun huulia vasten. Tutut ilotulitukset iloitsivat meidän puolesta.

"Mä en ois halunnu tän menevän näin" Iiro kuiskas, varmasti luulien etten mä
kuulis.

Mä katsoin hiukan kysyvästi Iiroa, mut sevaa hymyili. Se ei vissiin ollutkaan tarkoittanut mitään.

Iiro ja Birgitta lähtivät ulkoiluttamaan Lassea. Mä jäin omaan huoneeseen. Isä luultavasti tarkisti vaan viime koeviikon kokeita.

mä asetin kuulokkeet korvieni päälle ja laitoin musiikin pauhaamaan. Mua ei oikeesti voinut pysäyttää enää mikään. Mä olen ihan törkeen onnellinen, kunpa tää onnellisuus jatkuisi ja ettei mun tarvis enään pettyä, tää riittäis mulle.

Mun ollessa yksin mä kuitenkin erehdyin aina miettimään Tinoa. Miten sillä meni, mitä se ajatteli ja et olikohan se löytäny onnen niinkun mä. Ja ennen kaikkea sitä miks se oli käyttäytynyt niin siellä Emolahden karavaani alueella. Miks se oli tiuskinut sen omille pikkusisaruksille. En mä ainakaan pystyis tekeen mitään vastaavanlaista omille sisaruksille.

Ensilumi oli satanut toissapäivänä ja mä muistan kun me oltiin Iiron kanssa oltu ulkoiluttamassa Lassea ja kuinka me oltiin naurettu lumessa ihan niinku me oltais viis vuotiaita.  Jos mä eläisin Iiron kaa elämäni loppuasti mä oisin niin onnellinen, mä hymyilen kun mä edes ajattelen sitä. Oonkohan mä rakastunassa?

Mä nauroin pelkälle ajatukselle. Mäkö? Rakastumassa? En mä oli vaan tosi vahvasti ihastunu tai niin mä ainakin tahdoin kuvittella. Enhän mä tiennyt Iirosta melkein mitään. Mitä nyt vähän oltiin juteltu parin viikon aikana, ihan vaan niitä näitä. Mä tiesin et se salaili jotaki kunpa se vois kertoo mulle siitä.

Lysähdin sängylle ja ikkunasta tuli ihanasti esiin syysaurinko melkein talviaurinko, se oli niin jotenki kirkas ja kuitenkin niin kylmä. Mä en tajunnu mikä mua vaivas mä olin ihan sika onnellinen. Musta oli tullu esiin uus ihminen. Ja se oli kivaa. Mä tykkäsin olla uus mä, uusi Sebastian.

Me oltiin eilen kaupasta ostettu joulutorttuja ja mulle tuli yhtäkkiä aivan törkee hinku joulutorttuja. Nopeesti mä otin kuulokkeet pois korvista ja lähdin alakertaan.

Mä kävelin alakertaan iloisesti hyppien. Mut mun iloisuus törmäs seinään kun mä näin isän. Se piti kädessään valkoista puhelinta. Se ei näyttänyt lainkaan onnelliselta. Ei ollenkaan. Päin vastoin Surulliselta ja vihaiselta.

Mä nielasin. Jotain oli sattunut.

🌟&💬