diktaattori

26. saatanan paluu

*iiro*

"Sä et vittu voinut jättää sitä puhelinta sinne sohvalle" mä tiuskaisen äidilleni.

"Kyllä Kjell ymmärtää, olemme suoriutuneet erittäin hyvin. Ja sitä paitsi saimme totuuden selville" äitini naurahtaa ivallisesti. Veri kiehuu päässäni. Tein suuren virheen kun ryhdyin tähän. Minun ei pitänyt tuntea mitään.

"Käydäänkö ostamassa matkalle evästä, veikkaampa että meidän tehtävä on ohi täällä saastaisessa tuppukylässä" Birgitta sanoo omahyväisesti.

"Meillä ei oo aikaa ostaa mitään vitun herkkuja. Meillä on kiire! Meidän piti ratkasta totuus, ei rikkoa kummankin sydämiä!" mä tiuskaisen ja kiihdytän vauhtia taluttamalla Lassea samalla.

"Jumalauta Iiro! Älä mene noin nopeasti, turkkini kastuu senkin ääliö!" Äitini kötokaisii ja yrittää pysyä tahdissani.

En ikinä halunnut satuttaa Sebastianin tunteita, ja tiedän satuttavan häntä enemmän, kuin Tino aikoinaan. Totuus on kuitenkin se, että heillä on vahempi side, kuin kellään. Heidän auransa loistaa kirkkaampaa, kuin mikään ikinä. Sebastian ansaitsee Tinon. Tino ansaitsee Sebastianin. Tällä menolla minä ansaitsen hyvällä tuhrilla risuja ja oksia. Kaupan päälle omat tunteeni.

Mitä ikinä tein väärin, että lähdin tähän mukaan! Saatanan Silvia! Saatanan Birgitta! Ja saatanan vittu Stella! Tahtoisin tappaa jokaisen, joka vaikutti tähän päätökseen.

Silvian tahtoisin listiä ensimmäisenä. Kuka vittu kehtaa jättää lapsensa homouden vuoksi. Ei siihen voi vaikuttaa kenestä tykkää, ja kuinka paljon. Rasittavaa.

"Rakas Iiro, sinulla ei ole mitään hätää. Kukaan ei syytä sinua mistään! Et ole tehnyt mitään väärää. Hidasta nyt vähän, tai minun nilkkani nyrjähtää" Birgitta valittaa inisien. Vitut mua mitkään nilkat kiinnosta.

Sen sinä ansaitsetkin.

"Käydään ostamassa vaikka hyvitykseksi Lasselle jotain..."

"Vittu me ei olla tehty mitään Lasselle! Ainoastaan Sebastianille ja Kjellille! Nyt me mennään suoraa niille ja pakataan kamat ja lähdetään Helsinkiin! Tää vitun mesta tekee mut hulluksi"

Jatkan kävelyä, kunnes huomaan hänet. Tinon, Ilmin ja Rekon. Tino vilkaisee minuun kuvituksen valossa. Enkä ihmettele. En ihmettele ollenkaan. Minuakin kuvottaa minä itse. Olen idiootti. Vitun idiootti.

Huomaan 20 metrin päästä, kuinka Tino tahtoisi listiä minut elävältä, eikä minua suoraan sanoen ihmetytä yhtään. Se olisi oikein minulle. Täysin oikein. Suorastaan oikeudenmukaista.

Tino kiristää vauhtiaan kintereillään hänen pikkusisarukset. Huomaan toivovani hänelle sitä, jota rakastan eniten. Sebastian Elias Bäckstromia. Blondia kiharatukkaista kundia, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekkään. Ei minulle. Ei Tinolle. Ei Loviisalle, Lilialle eikä edes Felixille.

Tahtomattakin yksinäinen kyynel vierähtää silmäkulmastani poskelle.

"Älä jaksa Iiro. Tiedät hyvinkin, että näin on hyvä. Sinä nait onnellisesti Stellan ja me Silivian kanssa etsimme kuumat rikkaat business miehet. Elätte autuaina ja rikkai-"

"LOPETA!" karjaisen ja kuulen sydämeni hakkaavan lujempaa kuin ikinä ennen. Mun täytyy ihan haukkoa henkeä, että mä saisin edes jonkin verran happea keuhkoihini. Hemmetin astma.

Me palattiin Sebastain kotiin. Ihanaan omakohtitaloon. Puiseen viehättävään pieneen taloon. Minun tosin täytyi pistää vastaan, ettei toista kyyneltä pääsisi putoamaan. Ei nyt. Ei huomenna. Ei enään ikinä.