diktaattori

epilogi- läpi historian, läpi tulevaisuuden

*sebastian*

Kolme pitkää vuotta. Sitä tunnetta oli tosi hankala kuvailla. Näihin vuosiin oli sisältynyt niin paljon kaikkea maan ja taivaan väliltä, että edes mä en ymmärtänyt tai sisäistänyt, mitä oli tapahtunut.

Kokemuksiin oli juurtunut niin kamalia tunteita, vihaa, kateutta, anteeksiantoa, ihastumista ja ennen kaikkea rakkautta.

Ennen Tinoa mä tuskin edes olin tiennyt, mitä rakkaus on. Se sama ykkösellä tapaamani tupakkaa polttava tuulispäinen diktaattori, joka oli haudannut itsensä kovan heteronormtiivisen hahmon alle, jonka muut tunsivat diktaattorina, porukan johtajana. Tino Timppa Rekivaarana.

Rakkaudella on monia muotoja ja rakkautta on montaa erilaista. Perheen sisäinen rakkaus: Huoltajat huolehtivat lapsistaan, ja suojelevat heitä kaikelta mahdolliselta pahalta. He vaalivat lastaan kuin omaa lompakkoaan Pariisin metrossa.

On myös olemassa ystävän rakkaus: Se lienee näistä kaikista yleisin. Jokainen on varmasti kokenut ystävän rakkauden. Sitä ilman, on kuin simpukka ilman helmeä. Kaunis ulkoapäin, mutta sisältä tyhjä. Ystävät antavat elämään merkityksen. Niiden vuoksi jaksaa nousta aamulla kouluun, niiden vuoksi jaksaa hymyillä matikan tunneilla, vaikka derivaatta vituttaa enemmän kuin pyöräileminen kouluun -20°C.

Luulin ennen lukiota, että tuossa se nyt oli. Kaikki rakkauden lajit. Niitä ei ollut enempää. Olin väärässä, enemmän väärässä kuin päättäessäni kesätenttiä filosofian 2. kurssin. Se oli floppi, en suosittele kenellekään.

Mutta siitäkään en olisi selvinnyt ilman Tinoa ja hänen rakkautta. Sitä on mahdoton kuvailla. Rakkautta, joka on harvinainen, mutta haluttu tunne. Välittämistä, rakastamista, huolehtimista, nautintoa ja luottamusta.

Yksinään nuo adjektiivit ovat yleisiä ystäville, mutta yhdessä, yhtenä tunteena, ne ovat jotain paljon suurempaa ja ihmeellisempää.

Heti siitä hetkestä, kun Tino oli ystävänpäivänä kirjoittanut minulle ensimmäisen kirjeen olin kokenut sen tunteen.

Silloin se oli vain pieni raapaisu siitä kokonaisuudesta, joka me jaetaan. Minä ja Tino. Sebastian ja Tino. Bäckström ja Rekivaara, Seno, Rekistöm. Me.

Vain me.

Me ei tarvittu lisäkäsiä täydentämään meidän kokonaisuutta, sillä me oltiin jo kokonaisia. Me täydennettiin toisiamme. Me oltiin täydellisiä yhdessä, ja mä olin varma, ettei sitä muuttais mikään Sitä ei pystynyt muuttamaan.

Vaikka me oltiin koettu paljon Tinon kanssa. Hankalia tilanteita, riitoja, huutamista, kiukuttelua, itkuja me oltiin aina päädytty toistemme luokse anelemaan anteeksi antoa. Se oli tärkeä taito. Sen pystyn sanomaan.

Mutta kaikesta on selvitty, ja varmasti tullaan selviämään.

"Tuun kaipaaman teitä niin pirusti saatanan luuserit" Loviisa sanoi vielä rutistaen Tinoa.

"Ei me kadota minnekkään, sentään" Tino sanoi laskien käden nyyhkyttävän Loviisan olkapäälle.

"Jep, voithan sä aina tulla käymään meillä, ja me varmasti tullaan käymään täällä" mä jatkoin pyyhkien poskille valuneita kyyneleitä pois.

"Noku joku samperin Helsinki, ihan liian kaukana, tuskin mun netti edes ylettää sinne" Loviisa sanoi sydäntä särkevästi.

"Höpsistä" Tino naurahti ja tarttui mua kädestä.

Mä en pystyis enää edes kuvittelemaan elämää ilman Tinoa. Sen hyvän yön toivotuksia, lempeitä suukkoja poskille tai edes sen jättimäistä ammattitason urheilijan kättä, joka oli kuin tehty mun käteen.