diktaattori

25. kiittämättömät

*tino*

"Lari, miten me saadaan Ilmi ja Reko pajoista pois?"

"Eeva, minun ihan tosi täytyy saada nämä tettiläisten paperit kuntoon, ja kiinnittää muutama muutama sähkösopimus pilvipalveluun ja lähettää sopparit muutamaan firmaan"

"Lari, me luvattiin olla lasten kanssa tämä ilta"

"Eeva-rakas, minä tiedän, mutta en voi tässä nyt tehdyiksi hommiksi muuttua.

Mä astuin pois oven takaa, ja kohtasin isän, joka piti valtavaa paperinippua kädessään, sekä äidin, joks oli selvästi huolesta sekaisin. Äitillä oli turhan pieni stressin sietokyky.

Ne oli päättänyt kerrankin olla meidän kanssa illan, mutta olin jo semi varma, et se tulis eskaloitumaan, ja aika tosi pahasti.

"Mutsi. Faija. Lähen lenkille nii voin käyä hakemas Rekon ja Ilmin samal" mä
sanoin ja sain porukoitteni nyrpeät naamat kääntymään muhun päin.

Ne ei ollu lainkaan tyytyväisiä muhun. Viime kurssi arvosanat oli tullu, ja ne ei näyttänyt hirveen hyvälle. Olin saanu matikasta 6, äikästä 7, psykologiasta 8, enkä tiiä edes miks, se sammakko-ope anto mulle nii hyvän.  Ja sit sain ruotsista 6.
Ja tän toisen jakson kanssa mä olin samoilla linjoilla. Jos mä jatkaisin tätä rataa, en varmaan pääsis lukiota läpi.

"Se olis kiva." Lari sanoi ja mä käänsin selkäni. Se olis kiva. Jos Atte tai Oili olis täs samas jamas, ne sais kuulla vituikseen asti lepertelyjä kuinka iloisia ja tyytyväisiä he olivat heihin, mut mitä mä sain. Se olis kiva. Vittu se ei oo kivaa.

Mä kävelin kyyneliä pidätellen eteiseen. Vedin haglöfsi ohuet tuulihousut jalkoihini, ja laitoin niken vedenkestät lenkkarit. Takiksi mä laitoin mustan untuvatakin. Mä nappasin avaimet naulasta, laitoin beatsit korvien suojaksi ja asetin tekniikkasormikkaat käsiini.
Avasin ulko-oven ja lähdin reippaasti kävelemään marraskuisia katuja.

Vaik oli vasta marraskuu, nii ensilumi oli saapunut jopa Juketsulle, joka oli varsinainen ihme.

Lähdin hölkkäämään kohti Juurikankaan keskustaa, jossa sijaitsi kaikki oleellinen, mitä nyt pieni kylä voikaan tarvita.

Mä kelailin kaikkee maan ja taivaan välillä siinä hölkätessä. Mut jostain kumman syystä mun ajatukset poukkoili blondiin kiharatukkaiseen poikaan. Joka oli varattu. Joka oli homo. Joka oli suloinen. Ärsyttävä. Rasittava. Mut mä tykkäsin siitä. Iha vittuna, enkä mä tahtonut hyväksyä sitä. Mut mä tunsin sen saman yhteyden, kun mä näin Sebastianin siellä luokassa ekaa kertaa.  Mä myös tunsin kun se yhteys murtu, raapasten mun sydämestä ison palan pois.

En ees osannu kelaa, kui paljo se sattu, kun mä näin syyslomalla Sebastianin pitävän sen saatanan emon kädestä. Mun viha oli sietämätöntä sitä kohtaan.

Mä ajatuksissani törmäsin johonkin, ja astuin näin suomalaisena äkkiä taaksepäin, jatkaen vain matkaani.

"Onks sul kaikki kohillaan?" kuulin äänen, jota mä en odottanut kuulevinani. Mä olin joskus tykännyt siitä. Loviisasta.

Mä käänsin katseeni blondiin, saparolliseen tyttöön. Sillä oli pinkit meikit, sekä vaalean sininen pitkä kangastakki.

"En" Mä vastasin sen kummempaa käyttäen aivojani.

"Tino, oikeesti" Loviisa jatkoi, ja vasta tolloin mä tajusin mitä olin sanonut.

"Siis joo, sori" Mä takeltelin ja Loviisa vaan tutkaili mua.

"Ooksä kuullut Sebastianista?" Loviisa kysyi ja sen äänenpaino muuttui täysin. Se oli huolissaan.

Mutkin valtas tahattomasti huoli. Oliko se hullu emo tehnyt Sebastianille jotain? Mun maha kääntyi 360° eikä turhaan. Mitäs jos joku olis tapannut Sebastianin. Ei kukaan kyllä niin void tehdä, eihän?

"Tino?" Loviisa toisti, ja sai mut häkähtämään.

"En oo nähny" vastasin ripeesti.

"Hei Loviisa!" kuulin äänen, jonka olin kuullut muutaman kerran aiemmin. Se kuului Lilialle, joka oli muutamia kuukausia sitten muuttanut Juketsulle.

Emmä kamalasti tiennyt siitä tytöstä, ainoastaan ne muutamat kerrat kun Felix oli aukonut sille päätä.

Mä käänsin katseeni Liliaan, joka selkeesti hätkähti sitä, että se olin mä, jolle Loviisa puhui. Lilial oli musta takki, ja sen mustat hiukset oli auki. Sillä oli musta H&M tupsullinen pipo, joka oli aavistuksen liian väljä.

Mä jätin Loviisan kävelemään Liliaa kohti ja mä jatkoin juoksemista. 

Mä olin kerennyt jo unohtaa et munhan täytyi hakee Reko ja Ilmi.

Mä saavuin noin 10 minuutin hölkkäämisen jälkeen Seuratalolle. se oli valtava rakennus, jossa nuorten pajat ja hoitopaikat oli.

Mä painoin summeria, ja pian kuului kysymys, kuka mä olin ja mitä mä tulin tänne tekemään.

Ovi avattiin ja mä pääsin sisälle. Lämmin ilmapiiri otti mut lämpimästi vastaan.
Mä en tainnut edes ymmärtää kuinka kylmä mulla oikeasti.

"Timtimtimppaaa!!" mä kuuluin kimeän äänen, joka ei voinut kuulua kenellekkään muulle kuin Ilmille.

"Ilililmii" mä sanoin matkien Ilmin kimeää ääntä, jonka johdosta Ilmi alkoi kikattamaan. Perus 11-vuotias.

"Vrum, vrum, sieltä saapuu rekkkkkaa" mä sanoin tehden Rekon lempinimen kera auton moottorin pyrähdyskiä.

"Tiiiimalasi" Reko sanoi pitkittäen 'i' kirjainta.

"Ottakaahan kimpsut ja kampsut matkaan ja lähetään kotiin"

Ei kestäny hetkeekään kauemmin ku molemmat seisoivat tatteina kaulahuiveihin käärityneenä.

Mä avasin oven ja päästin herrasmieheneä pikkusisarukseni ensimmäisenä ulos.

Ne oli aivan jumalattoman innoissaan lumesta.

Me lähdettiin kävelemään kotiin, ja olin onnekas, ettei mun tarvinnut kävellä kun vähän Rekon ja Ilmin takana. Ne molemmat oli nii innoissaan lumesta, et oksat pois.

Siinä me rauhassa käveltiin kunnes mä näin ne. Mustaan huppariin ja erittäin kalliseen turkkiin sonnustautuneet henkilöt. Vitun emo ja vitun emon mutsi.
Ne ulkoiluttivat Lassea. Sebastianin Lassea.

Lassen näkeminen sai mut ajattelemaan päivää, jolloin mä olin löytänyt Lassen ihan lukuvuoden alussa. Mä muistan elävästi sen huolen mikä paistui Sebastianin kasvoilta. Se oli se jotain tosi syvällistä. Syvää rakkautta.

"Timppaa" Ilmi huhuili ja mä hätkähdin. Tää ei void jatkua näin.

Mun pitää unohtaa Sebastian.

🌟&💬

viimeinen tilaisuus kysyä q&a hahmoilta jotain. Käy kattoo et onhan sun kyssäri varmasti näkösellä !!