diktaattori

27. laina mun elämän

[tämä vain suojellakseni pehmolelujani]

*sebastian*

Se oli mustaa. Se oli sydäntä raapivaa. Se oli armotonta. Raakaa. Hiljaista. Kuvottavaa. Pelottavaa.

Mikään ei ollut ennallaan. Kukaan ei ollut ennallaan. Missään ei ollut enään yhtään mitään. Pelkkä pimeys, joka oli ottanut minut vangikseen. Ja pimeys, se oli ilkeä hallitsija.

Tiesin sen tapahtuvan. En halunnut vain ikinä uskoa siihen, mutta hänkö muka välittäisi saatikka tykkäisi minusta. Hah!

Hiukseni oli kasvaneet luonnottoman pitkiksi. Joulukalenterin yhtäkään luukkua en ollut avannut. Tokkoako se ketään edes kiinnostaisi.

Keskiviikko.

Tiistai.

Perjantai.

Maanantai.

Lauantai.

Torstai.

Sunnuntai.

Päivät hyppivät enemmän, kuin teinityttöjen mielipiteet.

Menin kouluun. Vaihdoin muutaman sanan Loviisan ja Lilian kanssa. Uskomattomia ihmisiä. Välttelin parhaani mukaan Tinoa, mutta valitettavasti tunsin hänen katseensa minun selässäni. Hän varmasti inhosi minua. Enemmän kuin minä inhosin itseäni.

Ryppeytyminen itsesäälin ja itseinhoon ei ollut paras keino, ja minä tiesin sen. Mutta silti, kaikesta huolimatta syytin kaikesta itseäni. Siitä, mitä Iiro ja Birgitta olivat tehneet minulla ja isälle. Syytin itseäni siitä, että he olivat olleet Silvian ja Stellan paineen alla. Heidän täytyi tehdä se. Syytin itseäni siitä. Syytin itseäni siitä, että isä oli rikkoutunut. Syytin itseäni siitä, etten jaksanut hymyillä, käyttää Lassea ulkona, tehdä läksyjä, käydä Loviisan ja Lilian kanssa pullakahvilla. Leipoa isän kanssa jättimäistä piparkakkutaloa. Syytin itseäni siitä, että äiti jätti meidät. Syytin itseäni siitä, että olin homo.

Seisoin lähes lumettomalla pihalla. Koulun pihalla. Pihalla, jonne olin saapunut iloisin mielin elokuussa.

Sää oli selkeästi plussan puolella, joka oli aiheuttanut lumen sulamisen. Ja se, jos mikä oli vienyt minulta viimeisetkin joulun fiilikset pois.

Olin sonnustautunut ainoaan mustaan huppariin, joka minulta löytyi. Olin ostanut sen monia vuosia sitten, kun Silvia ja Stella olivat lähteneet pois.

Katselin vain hiljaa tiililinnaa. Vankilaa.

"Sebastian" isäni sanoi seisoen minun takana. Tiesin että minun pitäisi saada koipeni liikkeelle, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Isäni pukkasi minua kevyesti selästä. Joitain asioita olisi vain pakko tehdä.

Oppilaat vilisivät ohitseni, ja sain katseita. Paljon katseita.

"Kuka hän on?", "Onko tuo uusi oppilas" , "Hän pelottaa minua."

Minua pelättiin, aivan niinku  minä pelkäisin ensimmäisen kerran tavattuani Iiron. Kierre. Tää se oli. Mun loppuelämän kierre.

Mä matelin tylsistyneenä fysiikan kuokan eteen. Mä ennen pidin fysiikasta, mut nyt mä en voinut sietää sitä. Mittayksiköitä ja suureita. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Lisäksi kaiken ärsyttävän äärellä ketään siedettävää henkilöä ei ollut samalla kurssilla.

Mä olin kurssin alussa jo mennyt takapenkkiin. Mua ei kiinnostanut enään mikään.

"Sä voisitkin Sebastian kertoa tuon 2-7 tehtävän vastauksen" Kessu sanoi irvistäen.

Mä vilkaisin vihkoani, johon mä olin yrittänyt tehdä tehtävät. Mut mä en ollut niitä tehnyt, mä en osannut, mua ei kiinnostanut.

"En saanut just tohon vastaust, sori" mä sanoin haluten sanoa jotain rutkasti pahempaa, mut ei se hyödyntäisi mitään.

Kessu katsoi mua mietteliäästi ja kysyi Ireneltä - tai Rositalta, emmä tiennyt kumpi oli kumpi. Ja rehellisesti, mua ei edes kiinnostanut.

Tunti meni onneks nopeesti, tai no ketä mä yritän huijata? Tunti meni helvetin hitaasti ja kävin varmaan kolme kertaa 75 minuutin aikana vessassa, ihan vain koska halusin pois luokka huoneesta.

Toinen tunti mulla oli filosofiaa, ja mä jopa pidin siitä. Voi toki myös johtua siitä, että mä Loviisa, Lilia ja Emil istuttiin samassa pöydässä.

Emil oli tosi hiljanen ja herttanen poika. Varmasti aika samanlainen mun kanssa. Sillä oli vähän rusehtavat hiukset sekä syvän siniset silmät. (Silmien värin mä tiesin siitä, että kerran filosofian tunnilla tutkittiin toistemme silmiä)

Meidän filosofian opettaja oli kans paras. Hän oli varmasti eläkeiän ylittänyt herra Matti Keskitalo. Se höpötti tunnit Aristoteleestä ja hyvistä argumenteista. Se oli herttaista.

"Aiotteks te mennä sinne lukion pikkujouluijin?" Lilia tiedusteli laittaen mustat hiussortuvat korvansa taakse.

"Tottakai, oon kuullu et siel on sika mukavaa" Loviisa sanoi leppoisasti hymyillen.

"En tiedä. En ole ikinä ollut missään -bileissä" Emil sanoi hiljaa ja sai meiltä (lähinnä Loviisalta ja Lilialta) myötätuntoisia katseita.

"Kyl sä voit tulla. Me ollan siel sun kaa" Lilia lupas hymyillen. Noi olis niin suloiset yhdessä. Lilian sanojen johdasta Emilin kasvot punehtuivat enkä mä voinut olla hymyilemättä.

Ihastumisen tunne oli ihanin ikinä, mutta kans kamalin kaikista.

"Kai sä tuut Seb?" Loviisa kysyi, ja mä pudistin päätäni. Ei mua huvittanut olla sosiaalinen. En enään.

"Perkele Seb, et sä voi murehtii koko elämää" Lilia sanoi naurahten, vaikka hän tarkoitti vain hyvää, ne sanat sattuivat silti. Mut sehän oli vain fakta. Puhdas virheetön fakta.

"Niimpä. Tulisit pliis" Loviisa sanoi mut mä pudistin päätäni. En tuu.

Tunti loppui ja hyvä vaan. Me ei käyty enään ollenkaan keskusteluja neljästään, ja tunne pöydässä oli vähintäänkin kiusallinen.

Ruokavälkällä mä laitoin kuulokkeet korville ja astuin kylmään loskasäähän. Mä laitoin pauhaamaan mun suosikki soittolistan.

Sieltä alkoi soimaan On elämä laina -biisi. Mä rakastin sitä. Mä suljin silmät ja kuuntelin sen biisin sanoja.  Se oli iloinen ja surullinen samaan aikaan.

Mä kuuntelin niin keskittyneenä Vesalaa, etten mä huomannut silmäparia, joka tuijotti mua. Mä avasin silmät toivoen, että siinä olis Iiro. Kertoen kaiken olleen vain höpöhöpöä, mutta ei.

Siinä se seisoi. Sen ruskeet hiukset oli sekasin, ja sen vihreet silmät ammottivat tyhjyyttä. Ne oli ehkä aavistuksen punaset. Olikohan sillä kaikki hyvin?

Sen sijaan, että mä olisin kysynyt: 'Hei miten sulla menee?', mä töksäytin. "Mitä sä täällä teet."

"Mitä sä täällä teet?" Tino kysyi multa, aivan kuten mä olin äsken kysynyt häneltä. Raivostuttavaa.

"Kuuntelen musiikkia? Ja sä?" mä kysyin kuunnellen edelleen biisin sanoja.

"Katson su -ja aattelin varmistaa et oothan sä tulossa pikkujouluihin." Tino sanoi purasten hienosti huultaan. Se oli varmasti vain vahinko.

"Emmä-" olin alottamas.

"Kyl se on" kuulin Loviisan äänen mun takaa. Ei kai mulla sitten ollut enään vaihtoehtoja. Ja olisko se ees hullumpi idea käydä bileissä?

🌟&💬