diktaattori

42. murtunut soturi

*sebastian*

Osittain mä olin järkyttynyt ja osittain en. Mä katsoin kyynelet silmissä kirjettä, jonka Tino oli mulle kirjoittanut. Mä en halunnut uskoa tätä. Mä en tahtonut uskoa. Kaikki, mitä Tino oli ikinä tehnyt mulle loksahti jotenkin paikoilleen, ja hetkellisesti mä tunsin vain ja ainoastaan sympatiaa tuota herkkää pientä olentoa kohden.

Mä samaistuin Tinoon niin paljon. Mä tiesin miltä tuntui, kun ei välitetty. Kun ei rakastettu. Munkin äiti oli heittänyt mut pihalle, kun mä olin tuonut Tobikasen meille. Se oli pakannut kimpsut ja kampsut ja lähtenyt ja ottanut Stellan matkaansa. Stella. Stella. Stella. Mun rakas oma pikkusisko. Mä mietin jokainen ilta, että mitäköhän se teki. Oliko sillä kaikki hyvin? Muistiko se edes mua, sen omaa isoveljeä?

Mä pidin mun silmiä kiinni ja kuvittelin Stellan. Sillä oli vaaleat kiharat hiukset, ja kirkkaansinisen silmät. Se hymyili leveästi, ja siltä puuttui kaksi etuhammasta. Se oli pukeutunut vaaleanpunaiseen tyllihameeseen ja sillä oli valkoinen Hello Kitty t-paita. Oliskohan mun oma sisko edes hyväksynyt mua? Olisko mun oma paraskaveri hyväksynyt mua?

Siihen mä ne saanut vastausta. Tuskin mä saisin ikinä. Mä joskus heikkoina hetkillä toivoin, että mä saisin sen menetetyn ajan takaisin, jonka mä olin menettänyt Tobiaksen takia. Mitäköhän edes Tobiakselle kuului? Mä en ollut sillekään puhunut mitään, sen jälkeen kun me muutettiin Suomeen.

Mä heräsin horroksesta ja jatkoin matkaani eteenpäin ja avasin oven, joka oli raollaan. Mä en ajatellut, minne mun kuului kävellä. Mä annoin mun jalkojen johdattaa. Mun mielestä se musiikki oli kuulunut täältä. Mä kerkesin jo kuvitella, että oven takaa paljastuisi ehkä vampyyri soittokunta, tai luuranko orkesteri. Oven takaa ei paljastunut luurankoja tai vampyyreja, vaan murtunut poika. Poika piteli käsissään kitaraa ja sen tumman ruskeat hiukset sliipattu huolella. Poika katsoi alas niin, etten mä nähnyt sen kasvoja. Mua säälitti se. Se kaipas varmasti halausta. Pitkää, lämmintä ja turvallista. Ja mä tahdoin antaa ne sille, enemmän kun mitään.

Poika nosti katseensa ja mä tajusin kaiken.

Tino. Tino oli itse soittanut kitaralla mulle mun yhden suosikki biiseistä. Tino oli se murtunut soturi, joka kaipas rakkautta. Huolenpitoa. Halauksen. Ystävän. Ystävän, jolle avautua, kertoa kuulumisia ja erityisesti sellaisen, joka välittää ja auttaa, kun ei itse jaksa pysyä pystyssä.

"Sä, sä- jäit" Tino sanoi murtuneella, karhealla ja jopa hämmentyneellä äänellä. Sen vihreät silmät paistoivat pelkoa ja rakkaudenpuutetta. Aivan kuten munkin silmät oli aikoinaan. Mä tiesin, että Tino oli puhunut totta. Totuus paistoi läpi. Se sai mun sydämen heltymään hiukan.

Mutta olisinko mä valmis unohtamaan kaiken? Aloittamaan alusta? Mä en ollut varma. Mä edelleen mietin, että pitäiskö mun kääntää selkäni ja unohtaa Tinon olemassa olo. Jatkaa Tino free lifee.

Oliko se mun elämän pointti? Mistä mä tiesin, mitä mun piti tehdä? Milloin mun piti toimia? Ja milloin mä uskaltaisin kokeilla jotain sellasta, josta mulla ei ollut mitään hajua. Mä en ollut varma. En todellakaan. Mä suljin mun silmät ja kuvittelin, mitä Loviisa sanois mulle tässä tilanteessa.

"Jos sä et kokeile mitään uutta, sä et voi ikinä voittaa mitään uutta"

Mä katsoin syvälle Tinon silmiin.

"Make believe in miracles" mä kuiskasin lähes äänettömästi, mutta mä tiesin että Tino kuuli mut. Make believe in miracles on viimeinen virke kappaleessa, jota Tino hetki sitten oli soittanut. Ja olin varma, että Tino oli ymmärtänyt virkkeen merkityksen. Mä olin vahvasti sitä mieltä, että se oli kaunein mun kuulemani virke, jonka mä tiesin. Kaikkien kuului uskoa ihmeisiin. Jokaisena päivänä tapahtuu aina jotain pieniä ihmeitä. Niitä ei aina vain arvosteta niin paljon. Niitä ei muisteta arvostaa, ennen kuin ne menetetään. Tino katsoi mua niin rikkinäisesti, etten mä voinut muuta kuin antaa hänelle lohduttavan hymyn.