diktaattori

32. hyytävät uutiset

*tino*

"Mä lähden lenkille" mä tokaisin ilkeästi siskolleni, joka oli leipomassa pipareita Oilin ja Rekon kanssa.

"Tino, tää on sun kolmas ku meet lenkille tän päivän sisällä" Oili sanoi vaativasti, mutta en mä siitä välittänyt. Mun teki mieli mennä lenkille, niin sillon mä myös menin lenkille. Oliko se niin vitun hankala ymmärtää?

"Aha" mä vain tokaisin. Mä käännyin eteiseen ja tungin Niken talvilenkkarit jalkaan. Mä laitoin Apple Watchista harjotuksen päälle ja lähdin juoksemaan.

Meidän joukkueen valmentaja oli antanu meille loman ajaksi omatoimi- harjotoitus ohjelman. Aikaa sitä oli tehdä koko loma, ja mä sain sen eilen jo valmiiks.

Lomaa oli mennyt vasta viikko, ja huomenna olis jouluaatto, mutta mun joulufiilis oli kaukana. Iha vitun kaukana. Tai saatto se olla lähelläkin, mutta mä tiesin etten mä sitä sais tänä vuonna. Enkä ehkä ens vuonnakaan. Tuskin ikinä.

Ja vituttavinta tässä oli se, että mä itse olin tehnyt tän mulle. Mä itse olin pilannut mun joulun, mun elämän. Mä olin ihan itse tietoisesti ladellut ne sanat mun omasta suusta, ja kattonu kuinka Sen silmät jähmetty. Kuinka sen kasvoista enään hehkunut se lämpö. Sen tilalla oli kylmä, tunteeton ilme.

Ja se tässä mua pelottikin. Se kylmä ja tunteeton kuvasti mua. Mun sielua. Mun arvoja ja mun olemusta. Mä en tulisi ikinä olemaan kunnollinen ja hyvä. Mä tulisin aina olemaan tällänen, luuseri.

Toissapäivänä mä olin juossut yhteensä kaksikymmentä viis kilometria, ja mun jalat oli siitä vieläkin hapoilla. Mä tiesin et se oli vitun paljon, mutta mä olin urheilija. Mä olin kapteeni. Mä olin hyvässä kunnossa. Mut se ei riittänyt. Mä kiihdytin vauhtiani, kunnes mä saavuin tähän samaan paikkaan, jossa näin Sen viimeksi.

Mä potkaisin täysillä maata, joka oli tullut esiin viimepäivien aikana. Lumi oli sulanut pyyhkien samalla pois mun elämänilon, elämänhalun. Mä olin vitun paska luuseri. Mussa ei ollu mitään. Mä en ollu mitään. Mä en merkannut kellekään mitään.

En sen jälkeen, kun Felix ja Miklas olivat nähneet mut ja Sen. Suutelemassa lumisateessa kuin mitkäkin vasta rakastuneet. Mut se romanssi oli romahtanut, ennen kun se oli alkanu.

Viime reeneissä kukaan mun frendeistä ei ollut edes vilkaisutkaan muhun, ja se sattu. Mut se ei sattunut läheskään yhtä paljon kuin se mikä jäi tekemättä, kokematta. Se etten mä ikinä sais tuntea Sen pään painoa mun olkapäällä. Mä en ikinä sais viedä sitä kattoon auringonlaskuu. Mä en ehkä ikinä näkis sitä uudestaan. Ikinä. Se sattu.

Mä jatkoin karjumista. Eihän se auttanut yhtään mihinkään, mutta toisaalta mua ei kiinnostanut.

Mä otin puhelimen taskustani. Mä avasin tutun yhteystiedon. Mä katsoin mun kuutta viestiä, jotka mä olin lähettänyt. Joka päivä yks viesti.

17.12

minä:
anteeks Sebastian, mä en tarkottanut.
toimitettu

18.12
minä:
mä tiedän, et sä et tahdo kuulla musta mitään, mut muhun sattuu. oikeesti.
toimitettu

19.12
minä:
mä tahon puhuu sulle. voitko tulla lafalle huomenna 12?
toimitettu

20.12
minä:
sä et tullu, joo mä ymmärrän. mut mä en tarkottanu mitään mitä mä sanoin. ainoastaan sen, et mä oikeesti tykkään susta.
toimitettu