Veren virtaus vierelläsi || JIKO || ✅

Luku 11. Kiitos

Nyt heti aluksi pitää sanoo et sori jos on kauheesti kirjoitusvirheitä. En jaksanut tarkistaa tätä lukuu kunnolla niinku oon tehnyt nyt joka kerta :")

Joonas

Tommi, Aleksi ja Joel tulivat käymään joskus 12 aikaan. He kertoivat, että Olli tulisi vasta puoli kahdelta ja Niko noin kolmen aikaan. Onneksi Olli tulisi käymään ennen Nikoa. Ollille puhumisen jälkeen olisi varmaan taas askeleen verran helpompaa olla Nikon lähellä..

25 minuuttia ja Olli tulisi. Hitto.

--

Joku hoitaja tuli vielä pikaisesti käymään ennen kuin Olli tulisi. Oli tylsää vain makoilla.

"Saanks mä nousta?" Kysyin.

Hoitaja kääntyi minua päin.

"Tai siis ei mun oo pakko seisomaan asti päästä mut olis kiva istuukki välillä." Selitin.

"Kunhan oot varovainen ja et pistä liikaa painoa varsinkaan vasemmalle kädelle niin joo." Hän vastasi ja lähti.

Mietin hetken, että miten minä nousisin ylös istumaan. Pitkän ja harvinaiaen ärsyttävän prosessin jälkeen olin vihdoinkin istumassa. Istuin siinä varmaan 10 minuuttia ennenkuin nousin ihan ylös asti.

Kävelin ikkunan luo ja jäin tuijottamaan ulos. Kaikkialla oli varmaan 20cm enemmän lunta sen pienen myrskyn jälkeen.

Istahdin takaisin sairaalan sängylle. Huomasin, että sängyn viereisellä pöydällä oli mun puhelin. Olikohan siinä vielä akkua?

Avasin puhelimen varovasti toisella lädelläni. Miljoona ilmotusta, mutta vain 2% akkua eikä mulla ollu laturia. Hetkonen mähän voin pyytää vaikka Nikoa tuomaan omaa laturia lainaan. Pistin äkkiä tälle viestiä.

Niko

Minä: Pystyks tuomaan puhelimes laturia lainaan ku ei oo omaa?

Niko vastasi hetken päästä.

Niko: Voin joo <3

Katseeni kääntyi nopeasti lattiaan. "Se on vain sydän Joonas. Ei mitään sen ihmeellisempää."

--
Olli

Pääsin vihdoin sairaalan ovista sisään. Saisin varmaan pian jo selville, mistä Joonas haluaa puhua kanssani. Odotin pienen hetken ja sain varmistuksen sairaalan työntekijältä, että sain mennä hänen huoneeseensa.

Koputin ensin ennenkuin avasin oven.

"Moro. Mites täällä voidaan?" Kysyin heti ensimmäisenä samalla kun pistin oven kiinni.

"Ainakin hieman paremmin kuin eilen.." Hän vastasi ehkä hieman haikean oloisesti.

"Oot näköjään päässy jo ylös." Sanoin ja hymyilin samalla, kun istuin hänen vierelleen sängylle.

--

Katsoin Joonasta kysyvästi. Minä tiesin, että hän halusi kertoa jotain tärkeää. Hän näytti epäröivän erittäin paljon. Pistin käteni hänen olkapäälle viestiäkseni, että ei ole mitään kiirettä.

"No siis sää varmaan muistat Niinan mun tyttöystävän? Tai no.. entisen tyttöystävän." Joonas sai sanotuksi.

Nyökkäsin vastaukseksi.

"...Me siis erottiin jotain kuukausi sitte... ja me erottiin ihan hyvis väleis." Hän jatkoi.

"Ja sit sen jälkeen niinku... mun ajatukset meni ihan sekasi yhestä jutusta, jonka se sano ja.... emmä tiiä emmä ymmärrä itekkään mitä tapahtu siis ei mun ollu tarkotus...."

Hänen äänensä alkoi kuulostamaan hieman hätäiseltä.

"Ja... ja..."

"Mä en tiiä missä vaihees mut mulle on tullu tunteita Nikoa kohtaan." Hän sai sanottua enne kuin purskahti itkuun.

Mitäh?

Prosessoin hetken juuri kuulemaani päässäni. Joonas, Niko ja tunteet sitä kohtaan?? En olis ikinä arvannut...

Katsoin vieressä itkevää Joonasta, mutta vain sekunnin verren ennen kuin kaappasin hänet halaukseen. Hän alkoi itkemään vielä kovemoaa olkapäätäni vasten, mutta tiukensin vain otettani.

Häntä on varmasti pelottanut ihan helvetisti sanoa tuo äskeinen. Se, että hänellä on tunteita juurikin Nikoa kohtaan ja se, että Niko on mies ja hänkin on mies.

--
Joonas

Itkin Ollin olkapäätä vasten monta minuuttia. Olin saanut sanotuksi kaiken... tai no melkein. En osannut itsekkään selittää mitä minulle tapahtui niin en osannut selittää sitä sitten Ollillekkaan. Onneksi hän näytti ymmärtävän tai ainakin yrittävän kovasti ymmärtää. Hetken olo tuntui taas helpottuvan.

Kun sain rauhoiteltua itseäni erkanin hieman Ollista ja katsoin käsiäni.

"Mä tuen sua vaikka olisit mitä." Hän sanoi hymyillen.

"Kiitti.." Vastasin hieman hiljaisesti.

Huomasin Ollin tuijottavan käsiäni.

"Sattuuks niihi paljoa?" Hän kysyi varovasti.

"Ei niihin sinänsä satu enään, mutta heikot ne vielä on.. ja hei sun ei tarvi pelätä jonku asian kysymistä multa. Sä saat kysyä melkeimpä mitä vaa." Sanoin samalla katsoen hetken taas käsiäni, jotka olivat siteiden peitossa.

"Alright." Hän sanoi ja näytti miettivän hetken.

"Tiiäksä kauanko sun pitää olla täällä?" Hän kysyi.

"Vielä jonku aikaa, et nää haavat vähän paranee ja sen jälkeen tyyliin joku psygologi tulee tänne." Kerroin.

"Vituttaa... en haluu et ihmiset alkaa luulemaan mua miksikään hulluks.." Huokaisin.

"Hei et sä nyt mikään hullu oo." Olli sanoi samalla katsoen mua silmiin.

"Sä tuut vielä toipuun tästä kaikesta ja pääset takaisin treenaan meijän kaa. Mut nyt sun pitää parannella niin sisäisiä kuin ulkoisia haavoja. Sä oot vahva mä oon tiennyt sen jo ainakin 20 vuotta."

Halusin taas itkea, mutta tällä kerta siitä, miten ihania ystäviä mulla on. Olli tulisi aina olemaan mun tukena.

Halasin Ollia lujaa.

"Kiitti Olli et oot täällä." Sanoin.

Olli oli vielä hetken siinä, ennen kuin lähti. Niko tulisi kohta.

Ensimmäinen haaste ohi, toinen tulossa.

--

Jee uus luku :D En tiiä miten useesti saan nyt kirjotettuu näitä lukuja, koska lukio alkoi, mutta ainakin viikonloppuina mulla on aikaa ja ainakin aina välillä vähän koulun jälkeenkin. Tää tarina/kirja mikälie on saanut ihan kauheesti lukukertoi ja tykkäyksii ja on tullut niin ihania kommentteja että ei voi muutakun sanoi iso kiitos🙏🖤🖤🖤🖤 Sain juuri tänään tietää et se Kalajoen keikka, jolle olin menossa niin peruttiin niin oon ollu vähän allapäin🥲 Ois muuten vielä kiva tietää et jos saan raivattuu itelle tarpeeksi aikaa niin olisitteko kiinnostunut, jos aloittaisin toisenkin jiko tarinan kirjoittamisen jo?

Sanoja vähän yli 700