You can be anything || Blind Channel || Olli x Sofia

1. "Ei täällä oo enää mitään."

SOFIA

Istun kalliolla edessäni jonkinlainen joki. Tämä on vähän kuin turvapaikka minne voi tulla purkamaan ajatuksia. Kyyneleet toinen toisensa jälkeen vierivät kasvoillani. Tuntuu kuin niillä olisi jokin kilpailu siitä, kuka pääsee kaikista nopeiten paidalleni. Taas samanlainen paska päivä saatu melkein päätökseen. Vasen käsi taas verillä. Vihaan itseäni. En haluaisi viillellä mutta kun se vain helpottaa. Hetken. Kunnes taas on paha olla.

"Ai sori en tienny että täällä on joku." Kuulen jonkun pahoittelevan. Äänestä päätellen hän on mies. Nousen äkkiä ylös ja käännyn puhujaa kohti säikähtäneenä. Peräännyn pari askelta. Katson miehen kasvoja. Hän näyttää etäisesti tutulta.

Hetken tuijotamme toisia hiljaisuudessa. Sitten minulla välähti.

"Niko?" Kysyn mieheltä kysyvällä äänellä. Silloin hänelläkin ilmeisesti välähtää.

"Sofia." Niko henkäisee ja hänen silmänsä kirkastuvat. Suorastaan syöksyn halaamaan häntä. En voinut uskoa että Niko oli siinä.

Olimme joskus Nikon kanssa samassa koulussa ja vaikka meillä on kolme vuotta ikäeroa, olimme silti hyvät ystävät. Oikeastaan hän oli minun ainoa ystävä. Minua kiusattiin koulussa. Kiusaaminen oli niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Jaksoin kuitenkin kaiken sen paskan sillä Niko oli ystäväni. Kaikki kuitenkin lopulta meni päin helvettiä ystävyytemme kannalta sillä muutimme perheeni kanssa pois Oulusta ja emme ole nähneet Nikon kanssa vuosiin. Emme edes ole pitäneet minkäänlaista yhteyttä toisiimme. Syytä siihen en kuitenkaan tiedä.

"Mulla on ollu iha helvetin kova ikävä sua." Niko kuiskaa korvaani.

"Tietäsitpä vaa kui ikävä mulla oo ollu sua." Vastaan hänelle kyynelten virratessa poskillani. Yllättävää kyllä, tällä kertaa nimittäin onnesta.

"Missä sä asut?" Niko kysyy kun irtaudumme halauksesta.

"Täällä Oulussahan minä asun." Sanon hänelle. Niko kertoi että hänkin asuu Oulussa.

"Miks oot itkeny?" Niko kysyy minulta. Huokaisen raskaasti ja istahdan kalliolle takaisin. Niko istuu viereeni ja jää odottamaan vastaustani.

"Ei täällä oo enää mitään." Aloitan kertomaan. "Kaikki kaverit on lähteny. Tai jos niitä koskaan kavereiksi pysty sanoa. Vihaan minua ja koko ajan on ihan hirveen paha olla. Päivisin yleensä nukun ja oon vaan kotona. Yöisin ku pitäs nukkua ja väsyttää aivan helvetisti nii silti valvon koska uni ei vaan tuu. Elämä on vaa ruvennu tuntuu hirveen raskaalta ja sitä miettii että jaksaako sitä oikeesti enää yrittää elää." Kerron hänelle. Onneksi pystyn kertoa hänelle asiat suoraan.

"Ethän sä vaan oo alkanu taas viilteleen?" Niko kysyy huolestuneena. Vittu. Ainiin. Unohdin että Niko tiesi viiltelystäni. Olin jäänyt hänelle kiinni vuosia sitten. Hänen ansiosta olin onnistunut lopettamaan sen silloin mutta olin aloittanut se taas uudestaan. En halua kertoa Nikolle viiltelystäni.

"En." Valehtelen hänelle hetken hiljaisuuden jälkeen. Niko ei kuitenkaan näytä uskovan minua.

"Näytä sun kädet." Hän sanoo päättäväisenä. Nostan oikean käteni hihan ylös ja näytän Nikolle.

"Toinen käsi." Niko sanoo. Käännän pääni pois hänestä sillä kyyneleet alkavat valua poskillani.

Vastahakoisesti ojennan vasemman käteni ja Niko nostaa siitä hihaa. Käsi voisi näyttää pahemmaltakin mutta on se silti hirveän näköinen.

"Voi Sofia rakas." Niko sanoo ja halaa minua. Nojaan päälläni hänen olkapäähän ja annan kyyneleiden valua Nikon halatessa minua.

"Anteeks ku en oo ollu sun tukena moneen vuoteen." Kuulen Nikon murtuneen äänen. Nostan pääni ja näen Nikon kyyneleitä täynnä olevat kasvot.