You can be anything || Blind Channel || Olli x Sofia

65. HuPeLiN

SOFIA

"Lähtäänks ulos?" Kysyn hymyillen Ollilta, kun makaamme sohvalla katsoen läppäriltä keskeneräistä sarjaamme.
"Mitä me siellä?" Olli hymähtää katse lukittuneena näytössä. "Höpsö. Mennään vaiks käveleen. Esim jonnekki rannalle vaikka. Tai johonki luonnon lähelle." Ehdotan. "Onks pakko nyt?" Olli kysyy kärsivä ilme kasvoillaan. "On. Tuo jaksoki loppuu nyt sopivasti." Totean, kun näytölle ilmestyy lopputekstit ja mahdollisuus siirtyä seuraavaan jaksoon. "Okei sit."

Nousen ylös sohvalta ja vedän Ollin hänen käsistään ylös. Nyt mennään eikä meinata!

"Eihän me mennä minnekkää lenkille lenkille?" Olli esittää kysymyksensä. "Ei. Mennää vaa käveleen. Nuo on ihan hyvät, tuu jo!"

Hyppelehdimme kerrostalomme portaat alas ja astelemme ovelle sekä tottakai siitä ulos, raikkaaseen ilmaan. Tarraan Ollin kädestä kiinni ja lähdemme tallustelemaan katuja pitkin katsellen samalla laskevaa aurinkoa. Illat alkavat jo hyvästikin pimenemään, mutta se ei onneksi haittaa. Pimeä on ihan yhtä ihana sää kuin vaikka porottava aurinkokin. Miltei välillä jopa kivempikin.

***

Istumme laiturin päässä, jalat vedessä ja Ollin käsi sivultapäin ympärilläni.
"Kaikkine ylä-ja alamäkineen, mä rakastan olla ja elää sun kans." Olli kertoo hymyillen. Katson häntä hymyillen ja painan huuleni hänen omilleen, vastaukseksi hänelle äsköiseen.

"Lähtäänks takas kotiin, mua väsyttää." Olli jatkaa hetken päästä. "Sua se väsyttää aina." Naurahdan, mutta nousen seisomaan ojentaen toisen käsistäni sitten Ollille. "Lähtään vaa."

Lähdemme kävelemään takaisin kotia päin jutellen samalla. Rakastan viettää kesäiltoja tuon höppänän kanssa.

***

Kello lähentelee yhtätoista illalla, kun vihdoin olemme kotona ja Olli painunut suoraan pehkuihin. Hän kyllä yritti saada minua mukaansa, mutten ollut aivan yhtä innostunut ajatuksesta. Istun keittiön pöydän ääressä hiljaa kuunnellen kotimme hiljaisuutta. Jos tarkasti kuunteli, saattoi kuulla kuinka Olli tuhisi -miltei jopa kuorsasi- ja kuinka ulkona ajavat autot metelöivät rauhallisessa yössä.

Nousen tuolilta ja kävelen huoneeseen. Istahdan sängylle ja jään katselemaan nukkuvaa Ollia. Niin rauhallinen ja tyyni vailla huolen häivää syvässä unessa. On rankkaa surra. Minussa ja Ollissa on kuitenkin se ero, että hän nukahtaa paljon helpommin, vaikka sitten päivä olisikin ollut täynnä ahdistusta ja huolta. Siihen minä en pysty.

Tekisi mieli itkeä, kun katselen tuota. Hänestä tulisi vielä jokupäivä täydellinen isä, täydelliselle lapselle. Niin huolehtivainen ja rakastava. Toivoisin itsekkin pystyväni samaan. Se ei ole kuitenkaan kenellekään mistään helpoimmasta päästä.

Ensimmäinen kyynel valahtaa poskelleni, kun ajattelen tätä kaikkea. Voisipa elämän laittaa vain välillä pauselle ja olla hetki vain rauhassa, ajattelematta mitään ja ahdistumatta mistään. Kaikki tarvitsisivat sitä välillä.

ALEKSI

Katson itseäni vessan peilistä, kun pesen hampaitani, hammastahna suussa vaahdoten. Oloni on virkeä vaikka kello on jo nukkumaanmeno aika. Huomaa kyllä, että unirytmini on aivan sekaisin. Sitten sitä saa aamulla ihmetellä, että miksi on niin väsynyt. Toki syytän myös tästä sitä, että studiolla menee aina lähes poikkeuksetta myöhään. Tämäkään päivä ei ollut poikkeus. Onnekseni ei kuitenkaan ollut pahimmasta päästä. Joskus olen ollut vasta aamuyöllä kotona.

Saan hampaani pestyä jonka jälkeen päätän siirtyä olohuoneeseen tuijottamaan tuota rakasta, tärkeää kännykkääni. Muut tuijjottavat omaa kumppaniaan, minä tuijotan addiktoituneena HuPeLiNtAnI.

Suoraan sanottuna säikähdän silminnähden, kun oveani koputetaan useamman kerran peräkkäin. Kuka se ikinä onkin, osaa onneksi olla pimpottamatta kello kaksitoista yöllä. Meinaan, naapurit varmaan kiittäisivät, kun joku alkaa sottelemaan äänekkäitä ovi-kelloja puolelta öin..

Nousen sohvalta ja kävelen eteiseen. Ennen kuin uskallan avata ovea, kurkkaa ovisilmästä kuka tulija on. Hämmennyksekseni näen Sofian -ei mitkään erityisen iloiset- kasvot.

Aukaisen oven ja katson ystävääni huolestuneena. "Heei, mitä sä täällä tähän aikaan teet?" Heitän kysymykseni ilmoille ja päästän hänet ohitseni sisään, sulkien tottakai oven perässäni.
"Anteeks, ei-ei mun pitäny tälleen tuppautua.. mut ku en tienny mi-minne muuallekkaan mennä. Niko on Joonaksen kans t-tai jotain ja-ja Alva ja Joel j-ja.." Sofia hätäilee surkeana. Vedän hänet halaukseen rauhoitellakseen häntä. "Tänne saa aina tulla." Sanon hiljaa Sofian nyyhkyttäessä ja kastellessa t-paitani varmaan ihanan märäksi. Ei silläkään oikeasti mitään väliä ole.

"Eihän mitään oo sattunu? Tai onhan teillä kaikki hyvin Ollin kans." Kysyn, kun olemme päässeet eteisestä olohuoneen sohvalle. "O-on.. se oli vaan nii väsyny kaikesta. Mä en raskinu herättää sitä ku se nukku niin rauhassa. Sillä oli jo vähän parempi päivä." Sofi kertoo nyt jo rauhoittuneena, mutta edelleen kuivuneet kyyneleet poskillaan ja silmät turvonneina sekä punoittavina.

"Miten sulla sit menee." Kysyn häneltä, ystävä ystävältä. "Hyvin.. tai huonosti.. en mä enää tiiä itekkään." Sofi huokaisee. "Ootteko te jutellu siitä keskenmenosta?" Jatkan kyselyjäni terapeutin lailla. "Ollaan. Ei se silti vie sitä kipua minnekkään vaikka vähä helpottaiski." Hän vastaa silminnähden väsyneenä ja aivan poikki. "Se vähän niinku kuuluu siihen asiaan. Aika helpottaa." Lohdutan.

***

Aikamme juteltua, huomaan Sofian olevan jo niin väsynyt, että hän nukahtaa pian pystyyn.
"Mun pitäs lähtä." Hän ilmoittaa ja on aikomassa nousta sohvalta. "Älä hei unta nää et mä päästäsin sut tonne hortoilemaan noin väsyneenä." Sanon hänelle ja kaadan hänen aikomuksensa siihen paikkaan. "Eiku mä oon autolla." "Sitä suuremmalla syyllä. Sä vaarannat muun liikenteen ku nukahdat rattiin." Jatkan. "Mä voin tehä sulle patjalle sängyn, nahkasohva ei oo ihan lempparipaikka nukkua." "Kiitos Ale." "Säki auttaisit mua jos olisin samassa tilanteessa."

Raahaan varastostani patjan ja vien sen huoneeseeni. "Jos haluat nukkua vielä aamu seittemän jälkeen nii olkkarissa ei kannata nukkua." Hymähdän hänelle, kun hän seuraa minua perässäni onneksi suhteellisen tilaavaan huoneeseen kämppääni nähden.

"Voin mä tähän patjallekki mennä nii nukut ainaki paremmin varmaa siinä." Jatkan, kun Sofia istahtaa sängylleni ja siitä suoraan selälleen väsyn ottaessa todella vallan. "Ei, siinä on jo ihan tarpeeks ku jaksat ottaa mut tänne ja tehä mulle sängynki valmiiks." Saan tuolta silmiä kiinni pitävältä naiselta vastaukseksi.

Heitän kaapistani hänelle jonkun t-paidan joka säikäyttää hänet, sen lennettyä suoraan hänen naamalleen. "Sulla ei varmaan oo yö vaatteita mukana."

Lähden huoneestani kiertämään kämppäni ympäri ja sammuttamaan valot jokapaikasta mennen sitten lopulta takaisin huoneeseeni, jossa Sofia on ehtinyt jo kaivautua peittoonsa. Lakanoina toimivat tottakai rakkaat muumilakanani.

Heitän oman t-paitani menemään ja painun sitten itsekkin omaan sänkyyn nukkumaan.
Käy sääliksi Sofia ja Olli. Voisimpa helpottaa heidän oloaan, vaikka ottamalla puolet siitä tuskasta itselleni. Harmivain, sitä en voi tehdä mulla tavalla kuin tukemalla, kuuntelemalla ja mahdollisesti auttamalla heitä. Niinkuin nytkin.

Selaan vielä someni nopeasti läpi ja laitan puhelimeni laturiin. Ja kyllä, tiedän ettei niin kannattaisi tehdä, mutta niin minä kuitenkin nyt teen.

"Kiitos Aleksi, kaikesta." Sofian hiljainen, kiittäväinen ääni sanoo unisena. Turhaan kiität. Autan aina, kuin vain suinkin voin.

~~~~~~

Sanoja: 1000

🖤