Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Noel
Kirkon kellot lyö kumeasti ja sen tärähtelevä ääni ottaa mua korviin. Mä kävelen pala kurkkuun jähmettyneenä hautajaissaattueen mukana ja musta tuntuu siltä kuin mä oksentaisin minä hetkenä hyvänsä. Äiti ja Maria kävelee mun oikealla puolellani, ja Marialla on kädessään kimppu mustia ruusuja. Mä pidän kädessäni punaista, sillä mä tiedän, että Miska ois vihannut tollasia masentavan mustia kukkia. Se sanoi aina, että haluais sen hautajaiden olevan sellaiset bileet ettei kukaan unohtaisi niitä.
Sen toive ei toteudu.
Mä oon kuin sumussa koko ajan, ja havahdun kunnolla eloon vasta, kun tulee haudan laskemisen aika. Tummanruskea arkku lasketaan valmiiksi kaivettuun kuoppaan ja kaikki halukkaat käy sen luona laskemassa kukkansa vainajan mukaan. Vaikka eihän se mätänevä lihakasa siellä arkussa ole enää Miska. Mua ällöttää koko mielikuva.
Mä nielaisen, kun Maria ja äiti lähtevät kävelemään kohti kuoppaa, ja mä saan jotenkin itseni liikkeelle niiden perässä. Maria heittää kukkakimpun arkun päälle ja mä teen saman omalle ruusulleni. Kun mä katson arkkuun, mä tunnen kuinka sappineste kerääntyy mun kurkkuuni, ja käännyn viime hetkellä sivummalle tyhjentäen mun mahalaukkuni märälle nurmikolle.
Hiljainen puheensorina ja pikkulusikoiden kilinä lautasia vasten saa mun pään takomaan kipua. Mä seison Vainionperien ikkunalla ja katson siitä Miskan ja niiden perheen takapihalle. Tuntuu kuin mä katsoisin hidastettua elokuvaa. Minä ja Miska 14-vuotiaina potkimassa palloa, 15-vuotiaina talvella polttelemassa ensimmäisiä savukkeita ja viime kesän grillibileitä pitämässä. Niissä kaikissa me nauretaan, Miska hymyilee sen täydellistä hammashymyä ja mä voin melkein kuulla sen naurun mun korvissani. Vähänpä mä kai tiesin miltä siitä oikeasti tuntui.
Mä havahdun ikkunalta jonkun koskettaessa mun olkapäätä, ja mun kääntyessä katsomaan mä tajuan sen olevan Monika, Miskan kaks vuotta nuorempi pikkusisko. Sen silmät on punaiset ja hiukset on ylhäällä, nutturasta on karannut pari blondia suortuvaa kasvoja kehystämään. Miska oli aina kateellinen Monikan hiuksista, se kun oli perinyt isänsä hiustenvärin ja joutui aina värjäämään hiuksiaan. Olikohan se arkussa luonnollisen värisillä hiuksillaan vai värjätyillä? Värjätyilla varmaan, blondit hiuksethan sillä oli kun mä sen löysin.
"Miten sä pärjäilet?" Monika kysyy hiljaisella äänellä, mutta kysymyksessä on viesti joka kertoo tytön olevan väsynyt vastaamaan samaan kysymykseen kaikille muille. Mä kohautan olkiani ja hymyilen laimeasti.
"Miska ainakin vihaisi näitä pippaloita."
"Niin", Monika naurahtaa mutta sen ääni murtuu hieman ja vihreät silmät tulvahtaa kyyneliin. "Se tosiaankin vihais näitä."
Kyyneleet pyörähtää Monikan kasvoille ja se kiirehtii pyyhkimään me pois. Mä tunnen kuinka mun sydän meinaa tukehtua suruun, myötätuntoon Monikaa kohtaan ja mä haluaisin vaan saada kunnolla happea. Monika koskettaa mun olkapäätä ja hymyilee ohuesti, lähtien sitten kohti keittiötä jossa on myös ovi talon sivulle. Mä annan sen mennä, enkä seuraa, se kaipaa varmasti omaakin rauhaa just nyt.
Kun me ajetaan kotiin, tunnelma on hiljainen. Päivä oli aurinkoinen mutta kolea, ja nyt aurinko on laskenut ja vain katulamppujen kelmeä valo valaisee tietä. Mä nojaan ikkunaan ja lasken niitä. Radiokanavalla soi joku nyyhkybiisi ja se saa mun aivot natisemaan vielä enemmän.
"Voitko sä sammuttaa sen?" mä kysyn hiljaa äitiltä joka istuu etupenkillä. Se vilkaisee mua ja meidän surulliset silmät kohtaa. Sen käsi ojentuu kohti radiota ja pian vain renkaiden hiljainen hurina kantautuu meidän korviin.
Meidän päästessä kotiin tunnelma on hiljainen, vaikka Lulu juokseekin meitä ovelle vastaan. Se on meidän pieni valkoinen kääpiovillakoira ja mun paras kaveri siitä asti kun se pentuna meille tassutteli. Mä totean meneväni huoneeseeni ja Maria sekä äiti nyökkäävät ja lähtevät vaihtamaan vaatteitaan. Mä laahustan kaupunkimaisemiin tapetoituun huoneeseen ja istahdan sängylleni ison ikkunan viereen. Ilta on pimeä ja mä avaan sen tuntiessani lievää tuskankuumuutta. Raikas iltailma tulvii sisälle ja saa pari kylmänvärettä tanssimaan mun selälläni. Mä vien Lulun ulos mun huoneestani, vedän oven kiinni ja kävelen mun yölaatikolleni kaivaen sieltä yhden tupakan. Se on mun hätävarasto, joka on kyllä kulunut hirveen nopeesti lähiaikoina. Mä sytytän sen ja painaudun lähemmäs ikkunaa vetäen toisen käden mun hiusten läpi jotka on ollut koko päivän lakalla painettuina vasten mun pääkoppaa. Mua väsyttää ja mä vedän henkosia tupakastani samalla heittäen nahkakengät huoneen nurkkaan. Sit mä riisun puvuntakin ja kauluspaidan, sekä mustat housut niin että mä oon vaan alkkareilla. Mun aivot käy ylikierroksilla, joten mä nousen ja kävelen avoimen ikkunan luo työntäen pääni siitä ulos. Tupakka palaa loppuun joten mä heitän sen ulos muistuttaen itseäni käymässä keräämässä sen myöhemmin aamulla, kun mä näen mustan siluetin ihmisestä joka seisoo jalkakäytävällä. Mä tiedostan olevani miltei alasti joten mä vetäydyn nopeasti takaisin sisälle ja suljen ikkunan tiputtaen sälekaihtimet vielä eteen. Mun pyöritellessä päätäni itselleni mä kuulen Marian kutsuvan mua iltapalalle. Niinpä mä vedän löysät kollarit ja t-paidan päälleni ja lähden kohti keittiötä.
—
Ihanaa et oot päätynyt mun uuden tarinan pariin! Toivottavasti prologi sai sut kiinnostuu koko tarinasta :) Kommentit on tervetulleita ja muistakaahan painaa tähtöstä jos siltä tuntuu, ne piristää aina mieltä :]
