Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Noel
Mä herään aamulla Aamoksen syleilystä ja venyttelen peiton alla hitaasti. Ulkona on valoisaa ja mun noustessa ikkunalle hanki häikäisee mun silmiä. Levi on kyllä talven ihmemaa verrattuna meidän kotikaupunkiin, siellä sataa hyvällä tuurilla lunta hetkeksi vaan ja sitten se sulaa pois. Mä käännyn takaisin Aamoken puoleen joka vielä nukkuu suloisesti tuhisten. Niinpä mä vedän housut ja hupparin päälleni ja hipsin parvelta alas keittiön puolelle.
Mä loihdin meille aamupalan - ennemminkin brunssin koska kello on 12 - ja huutelen sitten Aamosta syömään. Se tulee hetken päästä tukka aivan sekaisin ja sirmiään hieroen katsoen mua ja pöytää missä on vähän kaikkea viinirypäleistä kinkkujuustovoileipiin.
"Onko tästä sun tekemästä aamupalasta tullut joku rutiini vai?" se kysyy ja kietoo kätensä mun ympärilleni ja mä nauran silittäen sen käsivartta.
"Joo, viimekshän sä teit niin aattelin tällästä vuorojärjestelyä."
Me syödään ja nauretaan ja jutellaan. Mä heittelen viinirypäleitä Aamoksen suuhun ja se saa kaikki kiinni koska on vissiin sielultaan joku sirkueseläin. Äiti soittaa joskus brunssin loppupuolella ja mä vastaan siihen pyöräyttäen silmiäni Aamokselle ja kuuntelen sen hössötystä siitä miten meidän automatka meni ja mitkä oltavat meillä täällä on ja hiljenee vasta kun mä käsken sanoa Marialle terveisiä ja suljen puhelimen heittäen sen melkein vaarallisesti pöydälle. Aamos katsoo mua kulmiaan kurtistaen tiskialtaan yltä ja jatkaa astioiden keräämistä pöydästä.
"Mikä se niiden tilanne on?"
"En mä tiedä", mä huokaan kasvojani hieroen, "mutta ne on aika kriisissä nyt Marian kanssa, en mä tiedä mitä äiti oikein nyt kuvittelee tekevänsä."
Vaikka tunnelma meinaa saada masentavan käänteen, Aamos pelastaa sen ilmoittamalla meidän tämän päivän suunnitelmista. Me mentäisiin laskettelemaan koko päiväksi, ja onneksi siinä mä olen kohtuullisen hyvä kun kersana matkustettiin useampana hiihtolomana Rukalle. Mun mieli siis kohenee sekunneissa ja mä laitan puhelimen älä häiritse - tilaan. Aamos hassuttelee saaden mut nauramaan ja hetken päästä mä olen taas niin onnellinen että poskia kivistää.
Me lähdetään noin kahden aikoihin ajamaan kohti Levin laskettelukeskusta. Mä olen pukeutunut asianmukaisin varustein ja tunnen itseni kokomustissa toppavaatteissa ihan joksikin ankeuttajaksi. Aamoksella taas on valkoinen takki ja neonvihreät housut, kuin piristyspillerillä konsanaan. Perjaatteessa sellainen se onkin, ainakin mun elämässäni. Aamos on niin ihana meidän vain puhuessa Levin rinteistä ja siitä minkä tasoisia laskettelijoita me ollaan, ja kun se varmistaa että mä uskallan mennä punaisiin rinteisiin ja että mä osaan jarruttaa. Jälkimmäisen se kyllä kysyy vitsillä ja mä vastaan vain nauramalla. Me ajetaan hyvän fiiliksen kanssa ja perillä lähdetään vuokraamaan kamoja molemmat ihan innoissaan.
Me lasketellaan toista tuntia ja mä vain ihailen Aamosta laskiessani sen vieressä. Se laskee lumilaudalla ja sen kehonhallinta on ihan ihmeellinen kun jätkä pujottelee muiden laskijoiden välistä ja kääntyy samalla vaihtaen puolta. Mä hallitsen kyllä omat slaalomini mutta must ei ois ikinä laudan päälle astumaan. Meidän laskiessa alas ja taas noustessa gondolihissiin, mä päivittelen Aamokselle sen taitavuutta.
