Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Aamos
Mä hieraisen kasvojani ja kaivan välipalapatukan työliivini taskusta. Kaupassa on hiljaista juuri menneen ryysiksen jälkeen joten mulla on hetki aikaa hengittää ennen kuin joku Irmeli tai Tapio tulee valittamaan mulle bensan korkeasta hinnasta tai siitä että juustot on nykyään eri paikassa. Mun mussuttaessa mansikan makuista mukaterveellistä keksiä mun ajatukset kiertää Noeliin, niin kuin miltei aina. On mennyt kolme viikkoa siitä kun me palattiin lomalta ja kun Noel sai kuulla äidinsä yrityksestä. Sillä on ollut rankkaa, ja mä olen tehnyt parhaani ollakseni sen tukena. Mä olen tarjonnut autokyytiäni ja seuraani niin usein kun vain olen kehdannut, mutta Noel on yhä harvemmin vastannut myöntävästi. Se on todennut käyttävänsä bussia etten mä joutuisi olemaan sen autokuski, ja väittänyt viihtyvänsä välillä yksinkin. Mä kuitenkin tiedän joka kerta sen sanoessa noin mitä se ajattelee.
"Et sä ole mulle mitenkään vaivaksi", mä kerran huomautin kun Noel oli suostunut kyytiin Majalasta (Niinan hoitopaikka) kotiin. Se oli pystynyt olemaan kotonaan jotenkuten, mutta silti mä huolehdin alituiseen, tietenkin huolehdin.
"Mä tiedän", Noel hymyili, ei kuitenkaan kokonaisesti. Se pussasi mua ja me käperryttiin sinä iltana sen sänkyyn vierekkäin. Mä pitelin sitä niin kauan että se nukahti. Kun mä heräsin yöllä ja tunsin sen pidätellyt nyyhkäykset ja kyyneleet mun ihollani, mä kiedoin käteni sen ympärille tiukemmin ja valvoin Noelin kanssa kunnes uusi uni yllätti meidät.
Nyt me ei olla nähty yli viikkoon, ja se on tuntunut pitkältä. Musta tuntuu ettei me olla edes oltu näin pitkään erossa ennen. Se on mulle tietenkin fine jos Noel haluaa tilaa, on tietysti, mutta voisin mä olla sen tukena samalla antaen tilaa. Ei sillä ole oikein ketään muuta kuin minä tukenaan. Mun sydäntä puristaa kun mä mietin mitä Noel tekee juuri nyt. Majalan vierailuaika alkaa vasta neljältä, joten yleensä Noel suuntaa sinne vasta koulun jälkeen. Mun on vaikea olla, joten mä nappaan puhelimeni taskusta ja kirjoitan nopean viestin.
Haluaisitko sä tänään tulla mun kämpälleni?
Viestiin ei tule heti vastausta eikä Noel sitä luekkaan, varmaan koska on tunnilla. Mä laitan puhelimen takaisin taskuun, välipalapatukan roskiin ja valmistaudun kohtaamaan asiakkaan joka alkaa latomaan ostoksiaan hihnalle.
Kun mä pääsen töistä, Noel on vastannut. Se on pelkkä joo, mutta mulle se kelpaa. Mä soitan sille päästyäni pihalle ja me sovitaan että mä hakisin sen koululta. Niinpä mä lähden ajamaan hieman kevyemmällä mielellä kohti Noelin lukiota.
Mun kääntyessä lukion parkkipaikalle, Noel seisoo siellä katse kääntyneenä maata kohti. Mä en oikein edes tajua mikä sillä on tai miksi se katselee maahan, en ennen kuin se nostaa katseensa huomatessaan mut. Sillä on musta silmä, joka näyttää aika ikävältä sen kauniissa kasvoissa. Samalla sekunnilla kun mä huomaan sen, mä hyppään autosta ja riennän Noelin luokse.
"Mitä tää on, kuka tän teki?" mä kyselen kuin huolestunut kanaemo. Mä hipaisen Noelin poskea ja varon koskemasta ruhjeen ympäristöön, se on varmasti kipeä. Noel hieroo hieman toisen käden rystysiään ja mä tajuan niiden olevan arat. "Oletko sä tapellut jonkun kanssa?" Mun ilme on hämmentynyt.
