Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Noel
Mä herään aamulla Aamoksen vielä nukkuessa. Mä kuljetan käsiäni sen kasvojen sivulla ja tarkkailen miten sen rintakehä kohoilee rauhallisesti. Se näyttää niin levolliselta, miltei lapsekkaalta. Aamoksen blondit hiukset on kasvaneet jo yli niskan jossa ne kihartuu. Niin suloinen. Aamos onnistui mut vakuuttamaan siitä miten meidän erossaolo ei aiheuttaisi säröä suhteeseen tai mihinkään muuhunkaan. Silti mä tunnen ikävän möykyn mahassani ajatellessani helmikuuta, aikaa jolloin Aamos lähtisi. Ja möykky saa mut vihastumaan itselleni, mun läheisyysongelmieni ärsyttävyyteen. Kai se oli kuitenkin normaalia olla harmissaan että poikaystävä oli lähdössä kolmeksi - melkein neljäksi - pois viiden tunnin päähän? Kaikki varmaan olisi järkyttyneitä ja hetken aikaa surullisia. Hetken aikaa. Musta tuntuu kuin suru mun sisälläni olisi vain jäävuoren huippu. Mun huokaistessa ja laskeutuessa makaamaan Aamoksen viereen se avaa silmänsä kuin merkistä.
"Morning sunshine", se kuiskaa aamunkäheällä äänellä saaden mun mahassa kutittelemaan. Loppuukohan se ikinä?
"No huomenta vaan", mä vastaan hymyillen ja käännyn kyljelleni jätkän puoleen. Se laittaa kätensä peiton alta mun kyljelleni saaden ihon värisemään. Aamos tulee lähemmäksi mua painaen huulensa mun omilleni ja mä vastaan sen suudelmaan ilohyvin. Juuri kun meidän huulet koskettaa toisiaan, mun puhelin yöpöydällä pärähtää soimaan.
Aamos naurahtaa kun mä irtaudun tuhahtaen ja haroo hiuksiaan kun mä nostan puhelimen pöydältä. Nimi kosketusnäytöllä saa mut pyöräyttämään silmiäni ja katsomaan Aamosta, puhelun soidessa.
"Pitääkö mun vastata?" mä kysyn kuin pikkulapsi huoneen siivoamisesta ilme venähtäen kun Aamos nyökkää huvittuneesti hymyillen. Mä katson Aamosta vielä hetken, painan sitten vihreää ja lysähdän makaamaan sängylle. "Haloo?"
"Hei Noel, tuota, oletteko te jo takaisin kotona Aamoksen kanssa?"
Voi ei. Jotain pahaa on tapahtunut, mä tiedän sen. Puhelimesta kuuluvan lauseen äänensävy on samanlainen mitä mulla oli kun mä soitin Miskan äidille sinä yönä. Mun ilme kai juuttuu paikoilleen kauhunsekaiseen ilmeeseen koska Aamos nousee istumaan kurtistaen kulmiaan.
"Noel? Oletko sä siellä?"
"Olen, olen. Joo, me tultiin eilen. Mitä sun asias, mitä se koskee?" mä saan puhekykyni takaisin ja kurtistan kulmiani kääntyen Aamoksen puoleen, mitä hittoa on tapahtunut?
Mä kiirehdin sairaalan käytäviä nopeammin kuin Usain Bolt, siltä musta ainakin tuntuu. Aamos yrittää epätoivoisesti pysyä mun perässäni, mutten mä kuule edes sen askelia käytävällä. Kaikki ihmiset sulautuvat samaksi massaksi, mä en tunnista ihmisten kasvoja tai lääkärien takkeja. Huone 207. Se on ainut asia mun mielessäni mikä vilkkuu kirkkaana kuin uloskäyntikyltti. Automatkalla mä vain toivoin stop-kylttien, kolmioiden ja liikennevalojen palavan helvetissä kun ne hidastivat meidän matkantekoa. Kymmenen minuuttia. Se on aika mikä kestää Aamoksen luota sairaalalle, ja se tuntui kymmeneltä tunnilta.
