Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Noel
Mä suljen Aamoksen kämpän oven ja huokaisen itselleni syvään antaen rappukäytävän viileyden hivellä mun kasvojani. Sen äiti oli ihan next level hakatun näköinen ja mua ahdistaa Aamoksen ja sen äidin puolesta. Aamosta varsinkin käy sääliksi, sen lapsuus ei ole ilmiselvästi ollut mitään pelkkää niityllä perhosten perässä juoksemista. Mun käsi hapuilee puhelinta joka on takin taskussa ja mä otan yhteystiedoista Marian numeron. Mä en ole ikinä soittanut sille, yhden viestin oon ehkä laittanut mutta muuta tarvett ei oo koskaan ollut. Puhelu lähtee soimaan ja pian Maria vastaa siihen hieman unisena, onhan kello jo jotain varttia vaille kakstoista.
"Mi- Noel? Ootko sä siellä?" Maria kysyy ja mä pyöräytän itselleni silmiä, nyt kun kukaan ei ole näkemässä. Ei, vaan Noelin kidnappaaja soittaa sen puhelimella.
"Ei kun itsestäni vaadin lunnaita tietty", mä tokaisen ja lähden kävelemään samalla portaita alas pitäessni puhelinta mun korvallani.
"Heko heko. Sä teit Noel tosi tyhmästi kun lähdit sillä tavalla, missä sä oikein olet ollut?" Maria ampuu sanojaan torumismielessä mutta mussa ne herättää vaan lievää ärtymystä. Ihme ettei se juossut ulos talosta kun sen kihlatun eksä ilmestyy paikalle esittämään jotain kauan kadoksissa ollutta perheenjäsentä.
"Mä tiedän, tiedän. Olin Aamoksella", mä sanon ja huokaisen taas itselleni. Maria on hetken hiljaa ja mä kuvittelen kuinka se sille omaan tapaansa miettii otsa rypyssä purren huultaan.
"Haluatko sä että mä tuun hakemaan sut?"
"Joo", mä totean ja puren poskeani. "Onko se vielä siellä?" kysyn myös hetken epäröinnin jälkeen.
"Se lähti alkuillasta, hotelliin", Maria sanoo ja mä haluaisin lyödä pääni seinästä läpi.
Se kusipää on siis vieläkin samassa kaupungissa mun kanssani ja haluaa varmasti tulla yrittämään jotain sovittelua mun kanssani. Mä suljen puhelimen vihaisena ja vedän syvään henkeä. Ainoa sovittelu mitä se äijä saisi multa olis kaunis nyrkki keskelle naamaa.
Mä herään aamulla tuttuun herätysääneen ja murahdan tyhjään huoneeseen. Mulla ei ole pitkään aikaan ollut aikasia aamuja ja jos on ollut, mä olen herännyt niihin Aamoksen vierestä. Huomattavasti helpompaa herätä ja aloittaa päivä, kun sen saa tehdä yhden lemi-ihmisensä kanssa. Mulla on ikävä sitä. Mä haukottelen ja vedän lattialta päälle eilisillan vaatteet, ne kun on siinä lähellä ja helposti saatavilla. Sitten mä otan repun ja puhelimeni laturimen kanssa ja kävelen ulos huoneestani etsimään syötävää, eli keittiötä kohden.
Kun mä saavun keittiöön, äiti istuu siellä sekoittaen teetään hiljaa. Lusikka kilahtelee muumikupin sivuihin ja se kuulostaa rasittavalta keittiön hiljaisuudessa. Maria on kai lähtenyt töihin, koska sen kengät, avaimet ja takki on hävinnyt eteisestä. Lulu juoksee mun luokseni häntä iloisesti heiluen ja mä kyykistyn silittämään koiraa. Mä tunnen lievää syyllisyyttä siitä kuinka mä olen laiminlyönyt sitä, meidän viimeisimmästä yhteisestä lenkistäkin on jo ihan sika aikaa. Äiti on hiljaa ja tuijottaa lähinnä pöydän pintaa.
