Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Aamos
Kello on kymmentä vaille kaheksan kun mä teen loppuhommia töissä ja suuntaan sitten pukuhuoneeseen. Noel ei oo laittanut mulle mitään, eikä se ole myöskään lukenut mun anteeksipyyntö-viestiäni. Mun olo on ärtynyt ja mä en paljoa puhu Miisalle kun me vaihdetaan vaatteita. Mun vetäessä t-paitaa päälleni, mä kuulen jonkun koputtavan meidän työntekijöiden oveen. Mä en reagoi siihen mitenkään koska ensin luulen että se on Miisan kyyti, mutta kun tyttö avaa oven ja sen takaa paljastuu Noel, Miisa katsoo muhun hymyillen pienesti, nappaa laukkunsa ja toivottaa meille hyvät illanjatkot. Sitten se lähtee paikalta, joka on kyllä kummallisen hyvää tilanteenlukutaitoa siltä, yleensä se haluaa tietää jokaisen asian eikä osaa pitää suutaan kiinni. Ehkä se haluaa keskustella siitä tämän päiväisestä.
"Mitä sä täällä?" mä kysyn mutta Noel ei vastaa, kävelee vain mun luokseni. Se ottaa hellästi mun flanellipaidan kauluksista kiinni ja vetää mun huulet suhteellisen hitaasti omilleen. Mä tunnen kuinka mun sydän pompahtaa monta kertaa, ja koko kroppaa kutittelee mukavasti, niin kuin aina.
"Mä halusin vaan nähdä sut", se toteaa nojaten otsallaan mun omaani kun meidän huulet on vapaita muodostamaan sanoja. "Mä en pitänyt meidän kinasta."
"En mäkään", mä hengähdän. Noel hymyilee ja kiertää kätensä mun ympärilleni. Mä vastaan halaukseen ja musta tuntuu kuin mä olisin täynnä heliumia. Mä voisin melkeen vaan leijua suoraan taivaisiin.
Me jatketaan mun luokseni ja koko kotimatkan mä vilkuilen Noelia. Mä en tiedä onko se tietoinen kuinka helvetin hyvännäköinen se on ja kuinka paljon se mulle jo merkitsee. Riittää että se hipaisee mua, ja mä olen jo valmis mihin vain. Se on kuin joku ihmeellinen liekki joka sulattaa ja kuumentaa mut samaan aikaan. Mun ajatukset meinaa lipua sivuraiteille ja mä korjaan ne lievästi posket punehtuen, mutta Noel ei onneksi huomaa. Se nojaa auton ikkunaan ja lepuuttaa välillä silmiään.
"Haluatko sä tänään jäädä yöksi?" mä kysyn kun pysäköin mun auton kerrostalon pihaan ja katson Noelia. Se hieroo mahdottoman suloisena ja unisena silmiään ja nyökkää.
Mä otan sitä mielissäni kädestä ja painan suudelman sen rystysille, jolloin Noel virnistää ja ojentuu mun puolelleni jolloin mä painan toisen suudelman sen huulille. Mun käsi hakeutuu Noelin niskaan ja mä vain nautin kun se on niin lähellä, huulet mun omiani vasten.
"Sä oot aika ihmeellinen", mä totean nenä hipoen Noelin omaa ja se naurahtaa. Sen ääni on kuin kauneinta musiikkia mun omilleni ja mä haluaisin vaan käynnistää tän auton ja ajaa sen jonnekin missä se saisi vaan pussailla mua ja puhua mut uneen.
"Sä oot ihmeellisempi", se väittää saaden mut naurahtamaan. Mä tiedän ettei se ole totta, koska mä en ikinä voisi olla tollainen kuin Noel. Täydellinen.
Me mennään sisälle, syödään pientä palasta ja mennään pesemään hampaat. Tai mä pesen ne, oikeasti, ja Noel vain hieroo tahnaa sormellaan hampaisiinsa ja huuhtelee sitten purukalustonsa vedellä. Mä irvistelen toiminnalle ja se kiusaa mua sormella mikä on edelleen hammastahnasta tahmainen. Mun paetessa sitä mä jotenkin päädyn vessanpöntön päälle seisomaan ja puimaan mukavihaisena sormeani Noelille.
