Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Noel
Mä naputan lyijytäytekynääni pöydän pintaa mutta opettajan katsahtaessa muhun merkitsevästi mä lopetan. Mun olo on levoton, ja mä odotan kärsimättömästi koeajan päättymistä. Mä olen tarkastanut paperini jo kahdesti ja oon varma että tein kokeen hyvin, joten mua turhauttaa vain istua paikoillani. Kun kello vihdoin vaihtaa viisarinsa paikkaa, minä ja pari muuta oppilasta ponnahdetaan pystyyn saaden opettajalta huvittuneen hymyn. Mä palautan koepaperin ja nappaan reppuni tuolilta kävellen ulos koulusta. Kello on puoli kolme, ja Aamoksella on töitä vielä pari tuntia. Mä avaan puhelimeni huomatessani että äiti on soittanut mulle. Kun mä pistän puhelun menemään sille takaisin, mä en saa vastausta, joten tungen kapulan takaisin taskuun. Mä puhuisin sille kuitenkin pian, kotiinhan mä olen suuntaamassa.
Mä avaan kotioven haukotellen ja astun sisälle oudon hiljaiseen taloon. Yleensä sisältä kuuluu edes jotain Marian soittamaa musaa tai äidin hyräilyä. Myös telkkari on usein päällä. Mä kurtistan kulmiani ja mietin myös Lulun olinpaikkaa, se kun juoksee mua eittämättä aina vastaan, nyt koko koirasta ei näy karvaakaan. Mä arvelen äidin ja Marian lähteneen jollekin parisuhdekoiralenkille ja kävelen keittiöön jossa mun yllätyksekseni istuu äiti, kahvikupin ääressä. Sitä vastapäätä istuu mies, jonka kasvojen näkeminen saa mun vatsan pohjalle jysähtämään aika helvetinmoisen jyrikän. Sen kasvoille on ilmestynyt pieniä huolijuonteita ja miehen tummiin hiuksiin on ilmestynyt pari harmaata hiusta. Mä otan askeleen taaksepäin ja katson kun se kääntää katseensa muhun tutuilla sinisillä silmillään.
"Hei Noel", se sanoo kasuaalisti, kuin se olisi ollut vain hakemassa maitoa ja nyt mä saavun normaaliin kotikeskusteluun. Tässä ei kuitenkaan ole mitään normaalia, tää on kuin mun painajaisesta enkä mä ymmärrä yhtään mitään.
"Mitä sä täällä teet?" mä saan kakaistua suustani. Mä seison noin parin metrin päässä keittiön pöydästä kykenemättä liikkumaan. Äiti tuijottaa kahviaan ollen hiljaa, ja mä mietin niiden puheenaihetta ennen kuin mä tulin sisään. Mun sydäntä kylmää ja tuntuu kuin kylmänhiki yrittäisi puskea hintaan. Sykekin huitelee jo omissa ulottuvuuksissaan.
"Mä tulin katsomaan sua", se sanoo painottaen sanaa sua. Mä en kuitenkaan usko sitä, mulla ei ole siihen syytä, ei luottoa eikä faktoja jotka edes yrittäisi tukea sen sanomaa. Se jätti mut, jätti äidin ja koko sen elämän mitä meillä oli, sanomatta sanaakaan. Kahden vuoden aikana mä en ole saanut yhtäkään viestiä, puhelua, sähköpostia tai helvetti edes kirjettä. Mä puren kieleeni kun pala mun kurkkuun ilmestyy nopeasti.
"Sulla ei ole oikeutta", mä sanon ääni vavisten ja silloin äiti kääntää katseensa muhun. Sen silmät punoittaa ja mä odotan sen sanovan jotain, mikä olisi mun sanoman kanssa samanjohtoista. Siksi sen sanat tyrmääkin mut täysin.
"Noel, anna sun isällesi mahdollisuus."
Mä katson äitiä epäuskoisena ja se kääntää katseensa uudemman kerran pöytään, kuin ei itsekään uskoisi sanoneensa noita sanoa. Mä tuhahdan ja katson miestä, joka taasen katsoo mua vakavana. Mä en tiedä mikä tää pelle-esitys on, onko tää taas vain yksi hutera kortti mun elämän korttitaloon jonka mä just kokosin.
