Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Noel
Mun poistuessa Aamoksen asunnolta musta tuntuu todellakin siltä kuin mä en saisi henkeä. Kun mun jalat kantaa mut ulkoilmaan, mä lysähdän istumaan penkille joka on lähellä talon seinää. Mua itkettää, mutta kyyneleet eivät enää tule mun silmistäni ulos. Mä mietin nyt jo mitä Aamos miettii, mitä se nyt tekee tuolla kämpässä. Sen takia mä nousen kiireesti ylös ja lähden kävelemään lähimmälle bussipysäkille päästäkseni kotiin.
Niin, kotiin. Kun mä saavun paikkaan mikä on tuntunut enemmän helvetiltä nykyisin kun kodilta, isä on siellä. Se tekee jauhelihakastiketta ja spagettia. Sille on kasvanut sänki ja se näyttää erilaiselta mitä se sliipattu bisnesmies joka pamahti mun elämääni yllättäen katoamisensa jälkeen. Mä en jaksa riidellä tai esittää piikittelevää kommenttia joten mä vain istun pöydän ääreen ja nojaan kasvot käsieni suojaan. Aamoksen loukkaantuneet kasvot ja silmät kummittelee mun mielessäni. Mulla ei edes ole nälkä koska mä söin jo Aamoksen kanssa, mutta mä en saa noustua pöydästä - olkoonkin että viimeaikoina isä on ollut viimeisin ihminen kenen kanssa mä olen halunnut olla.
"Ruoka on noin kymmenen minuutin päästä valmista", se ilmottaa kynsien hieman sänkeänsä samalla. Se laukaisee mussa muiston ennen sen lähtöä, kun sillä oli aina pitkä sänki ja raapi sitä lukien kirjaa sohvalla. Mä en voi hallita itseäni ja tunteitani vaikka haluaisinkin, vaan purkaudun itkuun. Kyyneleet valuu mun kasvoilleni kun mä nojaan käsiini ja istun keittiönpöydän ääressä isän katsoessa mua epävarmana mitä tehdä.
Hetken aikaa se vain seisoo, katsoen poikaansa joka itki aivan samoin tavoin sen lähdön jälkeen. Poikaansa, joka on just nyt liian väsynyt piilottamaan kipunsa vihaisuuden ja sättimisen alle. Poikansa, joka juuri päästi ihmisen pois jota rakasti enemmän kuin ikinä kuvitteli voivansa rakastaa. Sitten isä ottaa epävarmat mutta nopeat askeleet mun luokse ja mä katson sitä itkuisin silmin. Se tarjoaa halaustaan, niin kuin silloinkin kun mä olin pieni ja satuttanut polveni tai kaatunut pyörällä ojaan. Niinpä mä nousen tuolilta ja hyväksyn sen lohduttavan eleen. Vaikka meillä on korjattavaa, puhuttavaa ja niin edelleen, halaus tuntuu tutulta ja turvalliselta. Isä tuntuu ihme ja kumma kyllä samalta mitä silloin kun me oltiin läheisiä, jykevältä ja lohtua antavalta. Se ei tunnu yhtä hyvältä kuin Aamoksen halaus, mutta mä en voi miettiä sitä enää.
Mä olen rättiväsynyt, kuitenkaan kykenemättä nukkumaan maatessani sängyllä tuijottaen kattoa. Sieltä loistaa pieniä tähtiä jotka me kiinnitettiin Aamoksen kanssa yhtenä iltana kun se jäi meille yöksi. Mä olin kertonut kuinka pienenä aina halusin sellaiset, mutten koskaan saanut. Niinpä se yllätti mut tuomalla ne itsensä mukana, ja me kiinnitettiin ne yhdessä. Sen jälkeen me tietenkin pussailtiin ja vain nautittiin toistemme seurasta. Muisto tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen, ja mä käännyn mahalleni välttääkseni tähtien loiston joka tuntuu paljon voimakkaammalta, kuin se olisi jotain auringon säteilyä. Mä puristan silmäni kiinni ja yritän vakuuttaa itseäni tästä. Aamos saa mennä rauhassa sille näyttelijäkurssille. Mä voin hoitaa pääkoppani kuntoon. Mutta miksi mä teen sen ilman sitä? Mä en tiedä asiaa itsekään.
