Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Aamos
Mä avaan auton oven Noelille joka pomppaa heti pystyyn pieneltä kiveltä millä se on kai mua odotellessaan istunut. Ulkona on kauhean pimeää sekä kylmä jonka takia Noel hieroo käsiään nopein liikkein yhteen istahtaessa penkille. Mä en sano mitään, vaan käännän lämmittimet täysille ja painan apukuskin penkinlämmittäjän päälle. Noel huokaisee syvään ja pyörittelee pimeää puhelinta kädessään.
"Onks sulla akku loppu?" mä kysyn huomatessani sen ja lähden kääntämään uukkaria kohti tulosuuntaa.
"Joo, ei tää meinaa kestää yhtään pakkasta. Onneks mä ehdin soittaa sulle", se sanoo irvistäen. Mun sydän hypähtää kun mä tajuan että se on kaikista mahdollisista henkilöistä soittanut mulle akkunsa ollessa vähissä. Mä nyökkään hymyillen pienesti ja avaan keskikonsolin toisella kädelläni ojentaen sieltä autolaturin missä on kolme päätä. Yksi niistä sopii Noelin iPhoneseen.
"Miten muuten aijot vielä mut pelastaa?" Noel naurahtaa kun se on törkännyt puhelimensa latinkiin.
Mä katson sitä ja naurahdan hieman mun mahan pohjan kutitellessa. "Niin monta kertaa kun tarve on."
Me mennään mun luokse, sillä Noel sanoo ettei se haluaisi mennä kotiin. Mä en estele, musta on maailman ihaninta nukkua Noelin vieressä, mutta sen ilme on outo kun se sanoo asian. Mä en utele koska luotan kyllä siihen että jätkä avaa suunsa jos se haluaa, viimeistään huomenna mä kysyisin tarkemmin, että miksi se oli tuolla alueella ja miksi se ei halua mennä kotiin. Noel on ennenkin uskoutunut mulle asioistaan heti kun on ollut valmis, ja eiköhän se tapahtuisi tälläkin kertaa.
Kun me päästään taas kerran mun tutulle asunnolleni, Noel kävelee suoraan sängyn luo ja riisuu vaatteensa heittäytyen peiton päälle mahalleen. Mä puren alahultani katsoessani jätkän paljasta selkää ja jatkan kenkieni nauhojen avaamista saadessani katseen pois jätkästä. Noel mumisee jotain mutta mä en saa selvää siitä mitä se sanoo.
"Mitä sä sanoit?" mä kysyn kun saan myös takin naulakkoon ja kävelen sängyn luo istahtaen Noelin viereen. Se pitää käsiään leukansa alla ja katsoo mua häpeävän näköisenä.
"Mä oon idiootti", se toistaa aiemmin mumisemansa lauseen ja saa mut kurtistamaan kulmiani. Mä sipaisen sen hiuksia ja naurahdan.
"Miten niin?"
"No mä menin bileisiin johonkin ihme paikkaan josta en ees tuntenut ketään ja vielä sen Mikaelin kanssa", Noel selittää ja hautaa kasvonsa peittoon. Mä nyökyttelen sen sanoille ja kuljetan kättäni sen kyljellä. Sen iho värähtää ja mä haluaisin tehdä vielä niin paljon enemmän.
"Kyllä kaikki tekee joskus tyhmiä asioita", mä totean ja jatkan kädelläni taas ylöspäin. Noel kääntyy muhun päin ja yhtäkkiä nousee istumaan jolloin mä vedän käteni pois.
"Etkö sä ole ikinä mustasukkainen?" se kysyy epäuskoisen huvittuneen kuuloisena, "tai siis, etkö sä koskaan epäile mua?"
Mä katson sitä yrittäen tulkita kysymystä oikein ja sitten hymyilen samalla kurtistaen kulmiani. "No et sä ole antanut syytä. Pitäiskö mun epäillä?"
