Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Aamos
Ootteko pian takas täällä?
Mä lähetän Aimolle viestin ja vaihdan sitten vaatteeni masentavan hitaasti. Mulla on uupunut olo, mä en tiedä miten Aimon ja äitin reissu on mennyt enkä mä ole vielä soittanut Noelillekkaan. Kello näyttää kuutta, ja mä lupasin soittaa sille illan aikana. Mä huokaisen syvään istahtaen puiselle penkille ja hieraisen kasvojani. Musta tuntuu kuin mä olisin sumussa, sellaisessa sakeassa joka nousee aina alkusyksystä kosteina öinä eikä meinaa hälvetä ollenkaan. Tällä hetkellä se sumu hälvenee vaan yhden henkilön seurassa, joten mä etsin sen nimen yhteystiedoista ja painan puhelun menemään. Mä odotan, kuuluu kaksi tuuttausta ja sitten naisen monotoninen ääni.
"Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä."
Mä suljen puhelimen ja katson sen pimeää näyttöä. Noel ei varmaan ole vain ladannut puhelintaan hetkeen, onhan meillä muutakin elämää kuin toisemme. Silti mua harmittaa ettei se vastaa puhelimeen, kun me sovittiin puhuvamme illalla. Tajuaakohan se että nyt on jo se ilta-aika? Mitäköhän se tekee? Kai se on kunnossa? Mun ajatukset pyörii ympyrää.
Kun mä olen saanut vaatteet vaihdettua, mä kävelen ulos kirpeään pakkaseen ja seisahdan hetkeksi silmät kiinni. Pakkanen nipistelee mun poskia ja tuntuu kylmältä vasten mun kasvoja, mutta omalla tavallaan se on virkistävää. Sellaista, joka hälventää edes vähän sitä sakeaa sumua. Mun silmät rävähtää auki kun puhelin soi, ja hetken mä ajattelen kuulevani pian Noelin äänen. Puhelimen näytöllä lukee kuitenkin Aimon nimi, ja mä nielen karun pettymykseni.
"Moikka", mä tervehdin isoveljeäni ja jatkan matkaa autolle, pakkasesta ei kauheen kauaa näillä vaatteilla nautita.
"Moi. Me lähdettiin nyt ajamaan takas sinnepäin", Aimo sanoo mutta mä kuulen sen äänestä jonkin olevan vinossa. Se kuulostaa samalta kuin äärimmäisen tiukalle pingotettu kitaran kieli.
"Onko kaikki ok?" mä kysyn ja istahdan kylmään autooni hytisten vähän. Auto hurahtaa käyntiin ja mä käännän lämmityksen täysille joka tavalla mitä tässä rotiskossa saa.
"Se ukkeli on vihdoinkin menettänyt järkensä", Aimo puuskahtaa, "se hyppäs mun päälle kun me oltiin lähdössä, ihan yllättäen. Eka lässytti anteeksipyyntöjään, kuin muka lempeä aviomies, mutta kun äiti ei ottanut sen pyyntöjä kuuleviin korviinsa, se kai aatteli paiskoa mua päin seiniä. Eipä tainnut muistaa mun käyneen salilla siitä lähtien kun muutin pois", Aimo tilittää päästäen turhautumisensa ulos. Mä painan päätäni tuolin päänojaan ja päästän ärtyneen äännähdyksen.
"Siitä pitäis oikeesti tehdä joku rikosilmoitus", mä totean ja katson auton ikkunasta nuorta naista joka lenkittää koiraa. Se saa mun mieleen Noelin ja Lulun mutta nopeasti mä yritän keskittää ajatukseni taas puheluun.
"Niin me tehdäänkin", Aimo vastaa haudanvakavalla äänellä.
"Selvä. No mutta, lopetetaan. Mä ajan nyt kotiin ja tilaan varmaan jotain safkaa, nähään siellä sitten", mä sanon puhelimeen haukotellen. Aimo sanoo heipat ja mä suljen puhelimeni laskien sen apukuskin paikalle, salaa toivoen Noelin soittavan matkan aikana.
