Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Aamos
Mä en ole varmaan koskaan ollut yhtä hermostunut duunissa, mitä mä oon tänään. Mä oon jo kahdesti tiputtanut vaihtorahat kassahihnalle ja melkein kompastunut jalkoihini, kun kävin tauolla. Mä en jaksa odottaa, että mä pääsen töistä, ja hetkittäin mua jopa pelottaa. Jos mä en osaakkaan olla Noelin kanssa. Tai jos se ajattelee, että mä olen ihan friikki. Kellon lyödessä kymmentä vaille seiskaa mun sydän alkaa tykyttää ja jalkoja kihelmöi. Kun kello on melkein tasan mä vihdoin saan lähteä kassan takaa ja kävelen pukkareihin odottaen näkeäväni Noelin ruskeat hiukset ja upeet silmät.
Mutta mun saapuessa sinne, se on tyhjä. Mä vaihdan vaatteet apeana, vilkuillen kelloa, joka on eka viis yli, sitten kymmenen ja sitten vartin. Mun kävellessä ulos Saana on nojailemassa seinään tupakalla ja katsahtaa muhun pahoittelevasti.
"Se sun deittis ei koskaan saapunut, mä olisin kyllä avannut sille oven."
"Joo, huomasin", mä vastaan vähän pisteliäästi, "eikä se ollut mikään deitti."
"Se miten sä tärisit koko päivän kerto muuta, mutta okei. Huomiseen", se kohauttaa olkiaan ja tumppaa tupakkansa lähtien autolleen. Mä nojaan seinään ja huokaisen syvään, mä en tiedä mikä Noelin syy oli feidata mut. Tai ehkä koko juttu oli vitsi, jota mä en vain tajunnut.
Mä alan pikkuhiljaa kangistua paikoilleni sillä pihalla on ihan kiva pakkanen, joten mä lähden sitten lopulta yksikseni sinne grillille. Mä otan bussin, joka mun piti ottaa Noelin kanssa ja kävelen matkan, mikä meidän piti kävellä yhdessä. Pettymys kirvelee kuin suola avohaavalla, ja mä yritän keksiä järkeviä syitä miksi Noel vain jätti tulematta. Sillä on mun Instagram, missä se olisi voinut halutessaan laittaa viestiä. Mun biossa on myös mun snäppi, jonka se olisi myös voinut addata ja ilmoittaa siellä. Ehkä sen puhelin hukkui jonnekkin ja se itse katkaisi jalkansa tai jotain muuta yhtä järkevää.
Mä ostan grilliltä burgerin ja ranskalaiset ottaen ne pussiin mukaan kotiin syötäväksi. Siellä mua odottaa telkkari sekä Netflix avosylin. Mun jalat liikkuu ripeästi, sillä mä en halua ruokien jäähtyvän ennen kuin mä edes pääsen kotiin. Sää on tyyni ja mä kuulen vain satunnaisia koiran haukuntoja ja autojen hurinaa. Mun ajatukset pyörii edelleen suunnilleen vaan Noelissa, ja en mä jaksa edes estellä itseäni. Ainahan se harmittaa, kun itseä kiinnostava ihminen ei anna vastakaikua.
Mun saapuessa kuusikerroksiselle harmaalle kerrostalolle mustien lasiparvekkeiden kanssa, mä kipuan portaat toiseen kerrokseen ja ovelle missä mun sukunimeni, Kivimäki, komeilee. Mä työnnän avaimet lukkoon ja heilautan oven auki napsauttaen valot päälle asuntoon. Sitten mä astelen sisälle, ovi kiinni ja turvalukko säppiin, riisun mun vaatteet ja astelen sängyn luo laskien mun taivaalliselta tuoksuvan ruuan yöpöydälle. Mä laitan vastapäätä olevan telkkarin päälle ja juuri, kun mä oon kaivamassa mun ruokia ulos pussista, kuulen ovikellon pirahtavan. Mun aivot harkitsee ignooraamista nanosekunnin ajan, mutta vaativa pirahdus toistuu, jolloin mä äännähdän itselleni ätsyyntyneesti ja astelen ovelle heilauttaen turvalukon pois. Kun mä avaan oven, mä näytän varmasti aika ärtyneeltä, mutta ilme vaihtuu yllättyneeksi, kun mä näen mun edessä seisovan jätkän. Noel. Sillä on päällään musta huppari ja farkut sekä ne samat kesätennarit, eli ei mitään hirveän lämpöistä. Se pitää käsiään hupparin taskuissa ja näyttää olevan aika kylmissään, kun mä siirryn ovelta päästäen sen sisälle.
