Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Noel
Aamos nukkuu levollisena kun mä teen lähtöä kouluun. Sen vuoro alkaisi vasta kahdelta, joten me ei nähtäisi tänään enää - mulla kun olisi ysistä neljään ja sillä töitä kahdesta kasiin. Mä sipaisen sen otsaa istuessani vielä jätkän sängyllä ja nousen sitten huokaisten ylös. Kun mä käännän selkäni, Aamos äännähtää unisena ja nappaa mun hupparini hihasta kiinni.
"Noeeeel, älä mee", se mumisee unisena ja saa mut pidättelemään pientä naurunpyrähdystä. Aamos on hirveän suloinen unisena, se muistuttaa jotain nallekarhua silloin ja tahtoo hirveästi läheisyyttä.
"Mun on pakko", mä sanon ja kyyristyn vielä suikkaamaan suukon Aamoksen poskelle. Se mumisee vielä jotain mutta päästää mun hihastani irti.
Mä lataan Aamokselle kahvinkeittimen valmiiksi ja nautin siitä kuinka tottunut mä olen kulkemaan sen kämpässä ja miten nopeasti löydän tarvittavat jutut. Aamos nukkuu koko mun hääräilyn ajan ja mä en voi estää itseäni käymästä nappaamasta siitä kuvaa. Sitten mä nappaan reppuni selkään ja painelen ovesta ulos jättäen unikeon sänkyynsä nukkumaan.
On kulunut nyt siis viikko siitä kun me sovittiin seurustelevamme. Me ollaan vietetty paljon aikaa yhdessä, ja mä olen oppinut tuntemaan Aamosta taas paljon enemmän. Äiti ja Maria on hirveän uteliaita, ne haluaisi koko ajan kysellä Aamoksesta mutta mä olen pitänyt suuni visusti kiinni, mä en haluaisi pilata tätä juttua hötkyilemällä kun se on vielä niin alussa. Ossi on onneksi pysynyt kaukana musta kaiken tapahtuneen jälkein mutta sitä mustahiuksista, Anteroa, mä näen joka päivä koulussa. Se on vasta ekalla, joten mä en hirveämmin siihen törmäile. Jätkä vaikuttaa oikeasti olevan aika arka ja mä uskon että se on tahtomattaan ollut mukana Ossin uhittelussa, varsinkin silloin kun se latasi nyrkkinsä suoraan mun huuleen. Antero näytti aika järkyttyneeltä ja veti Ossin mukanaan jättäen mut kiroamaan vuotavan huuleni kanssa.
Haava on jo umpeutunut, mutta silti muisto on edelleen vahvana. Aamos ei myöntänyt sitä mulle suoraan, mutta mä tiedän sen käyneen tekemässä vastapalveluksen Ossille. Mä en oikein tiedä mitä ajatella koko jutusta, tietty mä olen aika imarreltu siitä että Aamos on valmis puolustamaan mua, mutta toisaalta silti. Ossi on silti kyllä niin kovakalloinen ettei se herkästi itseään satuta, Aamos ainakin mulle vakuutti.
Mä saavun lukiolle ja ensimmäisenä suunnatessani kohti matikkaa kävelen kuraattoria vastaan. Mä en ole nähnyt sitä sen jälkeen kun se ehdotti mulle jotain terapiakäyntejä, ja asia taisi vähän kuin jäädä siihen. Onneksi äiti kuunteli mua kun mä sanoin etten tarvitsisi mitään apua. Aamos on sitä paitsi vienyt mun ajatukset tehokkaasti muualle, ja vaikka mä tietenkin edelleen, usein, ikävöin Miskaa niin ikävä helpottaa ajottain ja on enää riippukivenä mun rinnassani - ennen se oli kuin säkki harteilla, joten edistystä on tapahtunut. Mä tapasin Monikan pari päivää sitten, kun se toi mulle jotain Miskan tavaroita kuten meidän yhteiskuvan seiskaluokalta, Miskan skeittilaudan ja rippiristin. Monika vanhempineen muuttaa Jyväskylään, tietty varmasti karua asua talossa missä joku on tehnyt sen kamalimman mitä voi läheisen ajatella tekevän. Mä halasin Monikaa sen lähtiessä tiukasti ja käskin sitä soitella ja viestitellä mulle aina kun siltä tuntuisi, jotenkin mä koen olevani vähän vastuussa siitä miten tytöllä sujuisi. Mä tiedän olevani sen Miskalle velkaa.
