Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Noel
Mä hengittelen hetken eteisessä onnellisuuden leijuessa mun ympärillä kuin pilvi. Se pitää mua pumpulissaan tasan siihen asti kunnes Maria on kävelemässä olohuoneesta keittiöön ja matkalla seisahtuu katsomaan mua pettymystä katseessaan. Mun pilvi muuttuu synkäksi sadepilveksi ja yhtäkkiä mä en voi enää ajatellakaan pelkkää Aamosta, vaan mun pitää ajatella myös tapahtumia ennen sitä.
Mä menin kaupalta kotiin innoissani, olinhan mä just sopinut Aamoksen kanssa, että me hengailtaisiin illalla. Mun mieli oli tosi innostunut, kunnes mä pääsin kotiin. Mä muistan hyvin kuinka äiti istui pöydän ääressä tupakka-aski ja viinapullo edessään kädet ristissä niihin nojaten. Mun sydäntä kylmäsi kun mä istuuduin pöytään, ja ennen kuin mä ehdin edes sanoa mitään, äiti räjähti. Se alkoi paasaamaan ties mistä ja mä kuuntelin kunnes se ylitti rajan.
Se puhui nimittäin Miskasta.
"En voi uskoa että sä piilottelet näitä huoneessasi! Tupakan minä ymmärtäisin, mutta että alkoholia? Mistä sä olet tämän edes saanut? Miksi sun pitää kiirehtiä alkoholin pariin, kun sä ehdit täysi-ikäisenäkin sitä maistella?" äiti tulitti kysymyksiä mun istuessa avuttomana sen edessä. Maria seurasi keskustelua äidin vierestä hiljaa, ja mä arvostin sitä, ettei se puuttunut asiaan.
"Mä tiedän ja mä olen pahoillani ja-"
"Etkä sä muka muista kuinka Miskalle kävi?" äiti pamautti kesken mun lauseen ja se oli kuin läpsäisy vasten mun kasvoja. Sillä ei ollut oikeutta puhua Miskasta, ei sillä äänensävyllä. Sitä paitsi, alkoholi ei ollut Miskan kuoleman syy, kyllä, se oli osa sen elämää ehkä liikaakin, mutta sen kuolema ei liittynyt alkoholiin millään tapaa. Ja äiti tiesi kyllä kuinka helvetin herkkä aihe Miska edelleen oli mulle. Tietenkin mä ymmärsin, että se oli vihainen, mutta mun mielestä sen olisi pitänyt osata pitää kielensä kurissa. Mä olin tosi vihainen.
Niinpä mä järkyttyneenä nappasin vain puhelimen ja vedin ensimmäiset kengät jalkaani, mitkä löysin ja lähdin marraskuiseen ilmaan. Mä en edes tiennyt minne mä olin menossa, mutta jotenkin mä päädyin Lidlille ja sitä kautta Aamoksen luo. Ja se oli hyvä päätös. Mun mahanpohjassa kutittelee, kun mä muistelen miltä tuntui nukkua yö sen vieressä. Kuinka yöllä sen käsi hipaisi mun kylkeä ja mun iho tuntui leimahtavan ilmiliekkeihin. Mä en tiennyt enkä tiedä tuntiko se samoin. Ainakin mä toivon niin. Kai. Toivon.
Mun kuplani Aamoksen miettimisestä puhkeaa uudestaan, kun äiti yskäisee nojaten keittiön oviaukon karmiin. Mä riisun kenkäni hiljaa ja jään itse seisomaan eteisen ovelle. Äiti ei sano mitään, se näyttää väsyneemmältä kuin ennen ja yleensä sen huolitellussa ulkonäössä näkyy nyt virheitä. Hiukset on kietaistu vain sotkuiselle pompulalle, kun yleensä ne on tiukalla poninhännällä, vaatteet on samat kuin eilen ja äitillä on silmäpussit silmien alla. Se saa mun omantunnon kolkuttamaan.
"Anteeks kun mä lähdin eilen sillä tavalla", mä sanon ja katson lattiaan, sitten taas äitiä silmiin. "Mun ois pitänyt jäädä selvittää se asia."
