Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Aamos
Mä herään lauantaina mun vanhasta huoneesta ja mun mieli on valmiiksi ärtynyt. Mun saapuessa eilen kotiin iskä ja äiti oli jo nukkumassa, ja mä sain rauhassa vaan syödä iltapalan ja kiertää talon läpi, katsoa mikä kaikki on muuttunut mun nuoruudestani - ei mitään. Talo on edelleen putipuhdas, kaikki perhekuvat on tallella paitsi ne missä Siiri esiintyy. Mä osaan silti kertoa niiden paikat hyllyllä, vaikka niiden paikat on täytetty meidän veljesten vauvakuvilla. Hitto mä ikävöin Siiriä.
Kun mä olen pukenut vaatteet päälleni ja koonnut itseäni tarpeeks hyvin, mä lähden teinivuosien huoneestani ja kävelen keittiöön käytävää pitkin jossa me aina leikittiin Siirin ja mun veljien kanssa solmua. Mun kurkkua kuristaa, mä yskäisen sen pois ja koitan saada itseni kasaan ennen kuin mä astun keittiöön. Iskä istuu pöydässä lukemassa lehteä ja äiti keittää puuroa hellalla. Mä istahdan pöytään ja hieron silmiäni.
"Huomenta", iskä sanoo ja katsahtaa muhun hetken ajaksi. Mä pidän silmiä edelleen kiinni käsieni suojassa.
"Huomenta vaan", mä vastaan ja iskä hyväksyy vastauksen siirtyen takaisin lehden pariin. Äiti on vissiin saanut puuron valmiiksi sillä se kaivaa pakastimesta pakastemustikoita ja appelsiinimehua kaapista.
"Kai sä edelleen syöt puuroa, niin kuin nuorempana, mähän keitin teille veljeksille aina puuroa!" äiti pulputtaa. Mä en viitsi muistuttaa sitä siitä että se keitti mulle puuroa siihen asti kun mä olin viisi, sen jälkeen mun veljet hoiti mut aina aamuisin sinne mihin mä nyt olin menossakaan.
"Toki", mä totean ja vilkaisen ulos ikkunasta, siellä on satanut lunta yön aikana. "Jos te haluatte, mä voin luoda lumet etupihalta tänään. Mulla ei oo muutakaan tekemistä."
"Voi se olis aivan ihanaa!"
Niinpä mä sitten noin puol kahden aikaan kolaan pihaa hien valuessa mun selkää pitkin ja auringon häikäistessä mun silmiäni. Onneksi mä tykkään siitä kun mä pääsen liikkumaan joten mä pärjään kyllä. Mulle tulee jano joten mä menen sisälle, kopistelen kenkiäni ja jätän ne eteiseen kävellen keittiöön jossa iskä kaivaa yläkaapista jotain.
"Mitä sä teet?" mä kysyn ohimennen kun mä kävelen sen ohitse altaalle ja nappaan lasin jonka mä täytän vedellä.
"Minä... en löytänyt... etsin vaan taskulamppua", iskä tokaisee ja sulkee kaapinoven lähtien keittiöstä aika vauhdilla. Mä katson sen perään kurtistaen kulmiani, ja nappaan jakkaran pöydän äärestä.
Mä nousen sen päälle ja avaan kaapinoven. Sen sisältä saa mun mahan kääntymään ympäri. Rauhoitettavia, kolme viinapulloa ja yksi purkki jotain muuta lääkkeitä. Se kusipää ei siis ole vieläkään lopettanut. Mä laskeudun nopeasti jakkaralta ja laitan sen pöydän ääreen niin kuin se oli, ja painun takaisin pihalle. Viha roihuaa mun sisällä ja pistelee mun käsivarsiani. Mun koko lapsuus kulki siinä että iskä meni missä sattui, oli välillä kotona selvinpäin ja välillä lääke- sekä alkoholihuuruissaan. Eikä äiti kestänyt sitä silloin, se hukutti itsensä töihin ja minä ja mun veljeni jäätiin aivan yksiin. Aleksi joutu huolehtimaan musta ja Aimosta vaikka se oli vasta 13-vuotias kun iskä aloitti käyttämisensä.
