Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Noel
"Senkin tyhmeliini", mä mutisen pörröiselle koiralle, joka kallistaa päätään ja nuolaisee mua kädestä. Mä naurahdan ja otan siltä pannan pois, jolloin se juoksee jo kohti olohuonetta, missä äiti istuu sohvalla Marian kanssa. Ne on saman viltin alla ja lukevat omia kirjojaan, ja näky saa mun sydämen lämpeämään.
Äiti oli hyvin yksinäinen mun iskän lähdön jälkeen, ja mä oon tosi onnellinen, että se löysi Marian, vaikka se tapahtuikin nopeasti. Mä muistan vieläkin kuinka äitiä jännitti esitellä se mulle, koska Maria on myös nainen. Vaikka tietenkin mulle on aivan sama kenen kanssa se jakaa elämänsä, kunhan se ei ole onneton. Sitä mä vain haluan, että se on onnellinen. Maria on muutenkin huippu tyyppi ja tullut läheiseksi nopeasti.
"Miten lenkki meni?" äiti kysyy laskien kirjan sohvapöydälle ja kurottautuu silittämään Lulun päätä, joka hyppii innoissaan sohvaa vasten. Mä pyöräytän silmiäni ja katson koiraa paheksuen.
"Se karkasi multa ja juoksi pitkän matkaa yksinään, onneks yks tyyppi sai sen kiinni", mä vastaan. Se yks tyyppi... Aamos, se oli jotain outoa. Mä en ole ikinä ollut niin hermostunut jonkun seurassa, musta tuntui, että heti kun mä sen näin mun kroppa ois täyttynyt kuplivalla limsalla. Varpaita ja mahaa kipristeli, ja vaikka mä kykenin piilottamaan sen aika hyvin, mä olen edelleen hieman hämmentynyt. Mä kun en yleensä turhia jännitä, edes uusien ihmisten seurassa. Se jätkä oli kyllä tosi hyvännäköinen, mä huomasin sen kädessä jopa tatuoinnin.
"Miksiköhän se karkailee, pitääköhän meidän ruveta tekemään sille lisää aktiviteetteja", äiti miettii ja mä kohautan olkiani kävellen keittiöön. Tiedä tosta pallerosta, millon se haluaa maata sohvaperunana ja millon vetää kymmenen kilometrin juoksulenkin.
Kun mä olen napannut banaanin ja lasin limsaa, mä kävelen omaan huoneeseeni ja jätän äidin ja Marian juttelemaan omista asioistaan olohuoneeseen. Mä suljen oven jalallani ja lasken limsan yöpöydälle samalla muistaen tumpin, jonka mä heitin illalla ulos.
"Hemmetti", mä puhisen itselleni ja lähden äkkiä takaisin ulko-ovelle. Olohuoneesta kuuluu edelleen hiljaista puhetta joten mä hiivin siitä ohitse kuin keijukainen ja avaan oven croksit jalassa niin hiljaa kuin kykenen.
Mä saan onneksi tumpin napattua pakkasen huurruttamalta nurmikolta ja tärisen jo kylmästä, kun vien sen vähän matkan päässä olevalle piharoskikselle. En mä tiedä suuttuisiko äiti tai Maria, vaikka ne tietäisikin mun satunnaisista hermosavuista, mutta mä en tällä hetkellä halua ylimääräisiä konflikteja. Mä vedän hupparin hihat käsilleni ja hupun päälleni katsellen meidän naapuritaloja, jotka sijaitsee toisistaan vain pienen välimatkan päässä pensasaidan erottamana. Naapurin ikkunasta näkyy, kun nainen jumppaa telkkarin edessä sen kissan istuessa vieressä ja mä hymähdän näylle. Pihalla on ihan tosi kylmä joten mä kiirehdin jo takaisin sisälle, kun mun puhelin ilmoittaa ilmoituksesta. Mun avatessa sen, mä huomaan jonkun pyytäneen seurata mua Instagramissa, ja kukas muukaan kuin Aamos se olisi? Ja noin vaan mun kroppa on taas täynnä kuplivaa.
