Noel asuu äitinsä ja hänen kihlattunsa kanssa ja opiskelee lukiossa toista vuotta. Hänen ystävänsä kuolema varjostaa tämän elämää ja hetkittäin hengittäminenkin ahdistaa.
Kun hän tapaa kaksi vuotta vanhemman Aamoksen, löytää Noel itsestään uusia asi...
Oops! Ang larawang ito ay hindi sumusunod sa aming mga alituntunin sa nilalaman. Upang magpatuloy sa pag-publish, subukan itong alisin o mag-upload ng bago.
Aamos
Mun päivä on maanantaina jotenkin tosi hyvä, vaikka yleisesti suomalaiset vihaa viikon aloittavaa päivää. Niin mäkin yleensä, mulla on sillon aina pisin työvuoro, mutta mullapa onkin mystinen ilon- ja energiantuoja. Ja sen mystisen tyypin nimi on Noel. Mua hävettää välillä itseänikin miten paljon mä sitä ajattelen, sen huulia ja sitä kuinka me toisiamme koskettiin. Miisalla meinaa mennä hermo mun jatkuvaan hyräilyyn ja pompahteluun puolelta toiselle, mutta mä en voi lopettaa sitä. Vaikkakin Noel eilen illalla käydessään oli jotenkin hiljainen ja ajatuksissaan, se ei estänyt meitä pussailemasta - ja voi pojat kun me ollaan hyviä siinä. Vaikka tietty mä halusin tietää mitä Noelin mielessä oli, en mä halunnut painostaakkaan. Se vain hymyili kun mä kysyin kolmannen kerran ja totesi kertovansa myöhemmin. Niinpä mä annoin asian olla.
Kun mun vuoroni loppuu puoli viideltä, mä vaihdan vaatteeni rauhassa pukkarissa välillä katsoen onko Noel laittanut mitään. Me ei sovittu eilen mitään, mä ajattelin olla pyytämättä sitä koko ajan jonnekin etten vaikuttaisi miltään roikkujalta. Onhan meillä omat elämämme kuitenkin ja mä tiedän että sillä on kouluakin tänään ainakin kahteen. Mun ajatukset pyörii edelleen lähinnä Noelissa kun mä astun ulos ovesta katse puhelimeen kiinnitettynä ja havahdun Noelin istumassa penkillä vasta sitten kun mä haistan tupakansavun. Sillä on sen takin huppu päässään ja se nojaa polviinsa maahan katsoen ja tupakan savu taivasta kohti nousten.
"Noel? Onks kaikki hyvin?" mä kysyn purren huultani ja kurtistaen kulmiani. Mun tietääkseni Noel ei polta oikeastaan muulloin kuin viihteellä tai hermoissaan, ainakin sen kertoman mukaan. Mä vaihtelen painoa jalalta toiselle seisoessani sen edessä, ja juuri kun mä olen aikeissa kysyä uudemman kerran, Noel nostaa kasvonsa muhun heittäen tupakan sivuun. "Mitä hittoa?"
Mun henkäisyni on aika dramaattinen, mutta jotenkin se sopii tähän tilanteeseen. Noelin kasvoilla häivähtää apeuden lisäksi vähän jotain muutakin mitä mä en tunnista, ehkä häpeää tai noloutta, mutta mä näen vain lohkeaman sen huulessä. se on edelleen kipeän näköinen hohtaen punaisena ja herättäen huomiota muuten vaaleissa huulissa.
"Joo mä tota... kävin puhumassa niille sun kavereilles", Noel huoahtaa. "Vaikkei se Mikael mitään tehnyt, vaan se hullu siilipää", se lisää ja tiputtaa hupun päästänsä haroen hiuksiaan hieman turhautuneen näköisenä. Miisa kävelee meidän ohitsemme mua kummeksuen vilkaisten ja mä pyöräytän sille hieman päätäni. Nyt ei olis aika sotkea tähän ainakaan enää muita ulkopuolisia.
"Ossin ja Anteron kanssa? Miks ihmeessä?" mä kysyn täyttä ihmetystä äänessäni. Mun ilme muuttuu jopa aavistuksen vihaiseksi vaikkei se tietenkään kohdistu Noeliin vaan siihen vitun kuulapäähän. Mä en tiedä miksi Ossi ei vaan vois kadota joksikin tuhkaksi, niin kuin Avengers leffassa kun Thanos napsautti sormiaan.
"Ne oli käynyt tuhrimassa meidän pihan roskiskatoksen ja postilaatikon spraymaalilla, kirjottanu 'homo' varmaan kakskyt kertaa", Noel puhahtaa ja huokaisee. "Vitun tyhmä juttu."
