Maagi

1 - Troania

Päiväni oli alkanut ihan tavallisissa merkeissä. Olin herännyt kukon laulun aikaan siihen, kun joku heitti nukkumapaikkaani ämpärillisen roskia. Tiesin jo edellisenä iltana, että valintani nukkua pääkadun nurkilla oli virhe, mutta tiesin myöskin, että näiltä kulmilta sain pihistettyä ruokaa niin huomaamattomasti, ettei minun tarvinnut pinkoa karkuun jäätyäni kiinni.
Ähkäisyni kuulosti enemmänkin murahdukselta, kun raotin unisia silmiäni. Samalla tunsin kuinka jotain limaista valui reittäni pitkin. Räpyttelin silmiäni ja kohottauduin istumaan puisten sälelaatikoiden lomasta.

"Nuku jossain muualla, paskiainen." Kuului kähisevä, vihainen ääni yläpuoleltani. Sain silmäni vihdoin kunnolla auki ja työnsin haparoiden roskia jalkojeni päältä.
Kookas, likaiseen esiliinaan pukeutunut kalju mies tuijotti minua hammastikku hampaankolossa ja näytti siltä, että voisi piestä minusta ilmat pihalle hetkellä minä hyvänsä. Hänen tatuoidut käsivartensa olivat varmasti suuremmat kuin minun kaikki raajat yhteensä, joten nousin nopeasti ylös. Mieleni teki pistää vastaan, mutta kun vaikertava nälkä kouraisi vatsaani, päätin valita ruuan tappelun sijasta.

"Anteeksi." Mutisin ja lähdin sivukatua pitkin kohti pääkatua ja jätin lihakaupan myyjän taakseni kiroilemaan. Heräsin kunnolla vasta kun olin astunut jo vilkkaalle pääkadulle. Myyjät olivat juuri pystyttämässä kojujaan, ihmiset aloittelivat taas uutta päivää, josta toivoivat selviävänsä. Troanian kaupunki oli ehkä eniten jakautunut kuin muut Agraetonin, maamme, kaupungit. Täällä köyhien ja rikkaiden välinen kuilu oli suuri. Vaikka köyhällä alueella olikin tiiviimpään asutusta kuin kukaan olisi halunnut, vain puolella oli varaa maksaa katostaan päänsä päällä. Rikkaat, toisin sanoen Maagit, pitivät vuokransa ja egonsa korkeina. Ei siis ollut mikään ihme, miksi me köyhät, ilman taikuutta syntyneet vihasimme sekä heitä että itseämme näin paljon. Jokainen yritti vain selviytyä. Jokainen odotti, että ehkä joskus joku auttaisi meitä. Ehkä joskus Agraetonin muut kaupungit huomaisivat meidän tuskamme. Mikä oli hyvin epätodennäköistä. Vaikka Troania sijaitsi aivan maamme pääkaupungin, Feblian, eteläpuolella, ei metropolista ollut meille hyötyä. Jos tavara ei kävisi kaupungissa maaseutua paremmin kaupaksi, moni olisi varmaan jo muuttanut pohjoiseen, jossa sanottiin olevan vehreitä metsiä ja hedelmällisiä viljelysmaita silmänkantamattomiin. Näin oli ainakin kuullut ja juoruihin minun oli uskominen, koska en itse ollut koskaan astunut tämän kaupungin ulkopuolelle. Ensimmäiset muistoni olivat ehkä siltä ajalta kun olin noin viiden ja elin kaupungin muiden orpojen kanssa kerjäten ruokaa työtä vastaan. Viisitoista vuotiaana olin saanut tarpeekseni raskaasta työstä mitätöntä määrää ruokaa vastaan ja päädyin elämään varastellen. Se oli osoittautunut minulle paljon paremmaksi vaihtoehdoksi, koska olin pieni kokoinen ja nopea jaloistani. Kaduilla eläminen oli sekä kasvattanut minulle karskin luonteen, mutta myös tehnyt minusta sisältä liiankin heikon. Saatoin ehkä peittää pelkoni ja epävarmuuteni itsepäisen luonteeni alle, mutta joka aamu kun heräsin, toivoin löytäväni tieni pois tästä maanpäällisestä helvetistä. Sillä kun minulle tuli ikää lisää, kaupungin mädäntynyt ja kiero alamaailma alkoi kiinnostua. Minä olin huomannut sen, vaikka tiesin, että niin muutkin heitä ei vain kiinnostanut, kuinka kylän nuoret naiset katoilivat vähän väliä. Olin varjostamalla saanut selville, että jo ulkoisesti saastainen kylä oli pinnan alta vielä pahempi. Naisia vietiin orjiksi. Heistä tehtiin esineitä. Ja heidän ainoa tarkoitus enää oli täyttää miesten halu. Toisin sanoen tämänkin pilvisen aamun ja rauhalliselta vaikuttavan päivän vastapainona, yöllä lukuisat rikkaat miehet maksoivat naisista rahaa ja sulkeutuivat bordellin ovien suojaan. Takaraivossani kyti pellko siitä, että minut vietäisiin. Olin saavuttanut 18 vuoden iän, ehkä, jos osasin laskea siitä minkä muistelin olevan minun syntymäpäiväni, joka minulle oli orpolapsena annettu. Halusin pois täältä, mutta sen tavoitteen saavuttamiseksi tarvitsin rahaa, jota minulla ei ollut ollenkaan.

Olin päässyt pääkadun puolivälin tienoille ja huomasin vieressäni juuri pystytetyn ruokakojun, jonka luona ne joilla oli jotain vaihtokaupaksi hyörivät. Nappasin ohimennen vanhan naisen korista palan leipää ja sujautin sen hihaani ja jatkoin matkaa. Aamuinen kohteeni oli muodostunut minulle jokapäiväiseksi, koska ehkä minä ajattelin, että kun linnoittautui katselemaan ohikulkijoita pankin ovien eteen, jolta kulta saattaisi pudota muutama kultaraha. Huomasin monella muulla nuorella olevan samat taka-ajatukset kun kolmikko hieman minua nuorempia poikia norkoili valkoisen marmori rakennuksen edessä, rakennuksen, joka jakoi rikkaiden ja köyhien asukset. Tuon rakennuksen takana kohosivat toinen toistaan näyttävämmät huvilat, putiikit ja vehreät puistot. Huomasin poikien katselevan siihen suuntaan ja puhuvan keskenään hiljaiseen sävyyn. Hivuttauduin huomaamattomasti heitä kohti ja ryhdyin syömään aamiasleipääni.