Maagi

26 - Totuus

Dhaelyn silmät kuitenkin suurenivat kun hän näki minut, mutta ilme vaihtui nopeasti omahyväiseen.

"Sinä." Hän nauroi kolkosti. "Kaikista ihmisistä, totta kai se olet sinä."

"Mistä sinä oikein puhut?" Ärähdin ja pidin jouseni yhä valmiina. Dhaely asteli kiinnostuneena edessäni, seurasin hänen jokaista liikettään. Mistä hän oikein puhui?

"Minun olisi pitänyt arvata, että Theo tekisi näin." Nainen mutisi itselleen. Hän avasi suunsa jatkaakseen, mutta sulkikin sen kuin hänelle olisi valjennut jotain uutta.

"Mistä sinä oikein puhut?" Toistin uudestaan, ärtyneenä. "Sinäkö lähetit linnaan sen acusdracon?"

"Minulla on taipumus keräillä lemmikkejä, myönnetään." Dhaely naurahti ja näin kuinka hän katsoi minua täysin eri tavalla kuin silloin Ghieliassa, nixien pesässä. Mutta hänen katseessaan tuntemuksia oli niin monia, etten saanut selvää oliko hän enemmän voitonriemuinen, vihainen vai aidosti kiinnostunut.

"Miksi?" Kysyin uudestaan. "Et tule löytämään Renan jälkeläistä linnasta."

Dhaely nauroi uudestaan.

"Oletko aivan varma?" Hän sanoi omahyväisesti. "Herrani pyysi minua tarkistamaan Theon uuden oppilaan kun palasin Ghieliasta. Enpä olisi uskonut, että hän on kaiken tämän ajan piilotellut sinua itsellään."

Dhaely ei voinut tarkoittaa sitä mitä luulin, että hän tarkoitti. Ja tiesin ajatuksieni juoksun paistavan kasvoiltani. Dhaelyn hymy vain leveni.

"Elaena Freogwin." Dhaely lausui nimeni theatraalisesti. "Maailman viimeinen toivo, niin kuin itse haluat sen sanoa."

Tunsin sykkeeni korvissani.

"Ei..." Aloitin. "En ole..."

En osannut jatkaa. En voisi olla. En voisi. Hän valehteli.

"En yhtään ylläty, ettei Theo ole jakanut tätä kanssasi. Onhan vastuu jumalan viimeisten rippeiden kantamisesta suuri." Dhaely tokaisi, pysähtyi viimein ja risti käsivarret rinnalleen. "Niin suuri, että se voisi sekoittaa kenen tahansa pään."

"Ei, sinä valehtelet!" Huusin naiselle. Käteni joka piti jousta kireänä, tärisi.

"En myöskään ihmettele enää miksemme ole löytäneet sinua aiemmin. Kaikki käy niin raivostuttavasti järkeen." Dhaelyn hymy ei hyytynyt vaikka viha puski hänen äänestään. "Voimasi ovat olleet lukittuna niin pitkään, Theo on totta kai pitänyt ne piilossa aina kun olet poistunut hänen linnastaan. Paitsi..." Dhaelyn katse vaihtui omahyväiseen hymyyn. "Paitsi tietysti tällä kertaa."

En suostunut uskomaan häntä.

"Minä en usko sinua." Tiuskaisin naiselle, mutta ääneni alkoi menettää itsevarmuutta. "Tämä on vain yksi uusi temppusi saada minut puolellesi."

"Tahdotko, että todistan sinulle miltä Edonin voima tuntuu?" Dhaely kysyi haastavasti ja hän lähestyi minua. Peräännyin, mutta selkäni osui puun runkoon. Ote jousesta irtosi, en osannut juosta karkuun. Pääni tuntui olevan sekaisin. En voinut olla Renan jälkeläinen. Theo ei salaisi minulta sitä... eihän?

Dhaely tarttui minua äkisti tiukasti ranteesta ja suunnaton kipu halkoi sisintäni niin, että huusin ääneen. Vajosin polvilleni maahan, kipu oli niin suuri.

"Lopeta..." Pyysin heikosti. Mutta Dhaely ei päästänyt irti vaan kumartui kuiskaamaan korvaani.

"Mene." Katsahdin häneen kivun seasta. Dhaely katsoi minuun. "Mene ja kerro hänelle. Kerro Theolle. Sinun on turha juosta. Me löydämme sinut."