Maagi

20 - Tunteita ilmassa

Seuraavan aamuna herättyäni, keijukaiset kertoivat minulle, että Theo halusi tavata minut ulkona. Harjoitteluni saisi luvan jatkua. Ja käveltyäni pihamaalle, tiesin sen jatkuvan kahta kauheammin, mutta olin valmis ottamaan sen vastaan.

Ja niin, seuraavat kaksi viikkoa harjoittelin miltei joka päivä. Theo puski minua totisesti äärirajoilleni. Minun täytyi ylläpitää fyysistä kuntoani, mutta samaan aikaan etenin taikuuden hallinnassani edemmäs, joka koitui olemaan minulle se haastavampi puoli. Kehoni ei usein suostunut venymään siihen mihin sisälläni kiemurteleva taikuus olisi pystynyt. Tätä Theo oli tarkoittanut.

Mutta kahden viikon aikana, näin muutoksen myös hänessä. Olin toki jo huomannut sen jälkeen kun olin palannut takaisin, että hän piti minuun etäisyyttä. Mutta hän ihan totta odotti lupaa jotta voisi koskea minuun sormen päälläänkään. Hän oli varovaisempi, hän oli... rauhallisempi. Hän oli kaikesta huolimatta ymmärtäväisempi. En tiedä johtuiko se siitä, että hän tiesi minun tietävän millainen herkempi puoli hänestä löytyi. Vai sen, että hän yritti korvata sen mitä olin joutunut hänen takiaan kestämään.

Eikä se auttanut minua tippaakaan. Minusta tuntui, että vain minä aistin kasvavan jännitteen meidän välillämme, mutta joskus kun katsoin häneen voisin vaikka vannoa, että hän tuntui lipsuvan opettajan roolistaan. Katseen vaihdot pitenivät, sykkeeni tuntui olevan täysin hallitsematon, vaikka yritin käyttäytyä mahdollisimman normaalisti.

Mutta kun kahden viikon harjoitussessiomme läheni loppua ja lopen uupuneena ammuin silmät sidottuina ilmassa leijuvia tauluja, joita Theo liikutti, tiesin sen jo itsekin.

Olin rakastumassa häneen.

Ammuin viimeisenkin taulun alas ja sen tömähti nurmikkoon. Vedin siteen pois silmiltäni, enkä voinut katsoa Theoon, vaan lähdin noukkimaan nuolia maasta. Olisin voinut tehdä sen taikuuden avulla, mutta halusin syyn keskittyä johonkin muuhun.

En voisi antaa tunteilleni valtaa. Tämä oli aivan naurettavaa. Enhän minä edes tiennyt mitä rakkaus oli. Kukaan ei ollut koskaan rakastanut minua. En koskaan ollut luottanut keneenkään niin, että olisi voinut välittää heistä. Ehkä tunsin näin vain, koska Theo oli se, joka oli pelastanut minut. Kaikelta. Hän oli antanut minulle tulevaisuuden. Hän oli saanut minut luottamaan itseensä, liikaa. Hän toi minulle turvallisuuden tunteen, koska tiesin, että häntä kiinnosti opintoni taikuuden suhteen. Tiesin, ettei hän pettäisi minua enää uudestaan.

Hän ei ikimaailmassa näkisi minua millään muulla tavalla. Olin kuin lapsi hänen silmissään. Vaikka olin hyväksynyt sen, en silti tahtoisi rikkoa sydäntäni jo ennen kuin mitään ehtisi tapahtua. Minun täytyisi pitää pääni kylmänä, tukahduttaa tunteeni ja valmistautua lähtemään linnasta mahdollisimman nopeasti, että voisin unohtaa hänet. Enkä tehdä tästä kaikesta kiusallista.

Mutta silloin noukin viimeisenkin nuolen maasta ja minun oli pakko kohottaa katseeni opettajaani.

"Hyvää työtä." Theo sanoi. Tuntui jotenkin hassulta kuulla kehuja häneltä. Sivuutin piston sydämmessäni ja hymähdin kiitokseksi. Vein tavarat paikoilleen ja olin jo valmis painumaan pehkuihin, vaikka aurinko oli vasta alkanut laskea, mutta Theo keskeytti matkani linnaan. Käsi oli laskeutunut olkapäälleni ja tunsin kihelmöintiä kosketuksen alla.

"Seuraa minua." Miehen matala ääni kehoitti ennemmin kuin käski, ja käsi katosi olaltani. Käännyin katsomaan taakseni ja näin Theon menevän hevostallin luokse. Tunsin innostusta vatsani pohjassa. Veisikö hän minut taas ulos? Emme olleet käyneet kielekkeellä enää sen ensimmäisen kerran jälkeen, enkä ollut kehdannut kysyä voisiko hän viedä minut sinne uudestaan. Vaikka olin kuinka väsynyt tahansa, auringonlasku olisi varmasti lumoava sieltä käsin. Ehdin tallin ovelle kun Theo asteli sieltä Acadonin kanssa. Vilkuilin hänen taaksensa etsien toista hevosta, mutten nähnyt sitä. Katsahdin mieheen. Ja hänen katseestaan tiesin, että hän toisiaankin tarkoitti, että tänään olisi käytössä vain yksi hevonen.