Maagi

27 - Renan jälkeläinen

"Renan jälkeläinen on meidän kaikkien viimeinen toivo."

"Joku, johon on istutettu vihoviimeinen pala Renan taikaa ja ainoastaan hänen elossa oleminen on syy miksei vaakakuppi ole keikahtanut oikeaan suuntaan."

"Elaena Freogwin, maailman viimeinen toivo."

Silmäni avautuivat hitaasti. Minun kesti tovin tajuta missä olin ja mitä tapahtui. Tuijotin huoneeni kattoa. Sanat tuntuivat pyörivän päässäni jatkuvalla toistolla. Eilisen tapahtumat iskivät tajuntaani kuin nyrkki suoraan vatsaani.

Mutten osannut tuntea mitään ja silti tunsin liikaa. Kaikki tämä oli liikaa.

Käänsin pääni oikealle, kun tajusin, etten ollut yksin. Theo istui kädet puuskassa, silmät suljettuina ja pää hieman riipuksissa, tuolissa sänkyni vieressä.

Hän oli tiennyt kaiken.

Nousin huterasti istumaan, katse yhä nukkuvassa miehessä. Yritin nousta niin hiljaa kuin suinkin, ettei hän vain heräisi. Nappasin takin vaatekomerostani ja lähdin huoneesta. Jalkani ohjasivat minua pitkin käytäviä. Kaikki ne sanat Renan jälkeläisestä pyörivät päässäni, uudestaan ja uudestaan.

Saavuin kirjastoon.

Seisoin hetken sen oviaukolla, en ollut ajatellut harhautuvani tänne. Mutta tiesin myöskin mitä täältä halusin.

Vastauksia.

Kävelin kirjaston toiseen päähän ja aloin käydä hermostuneesti kirjojen nimiä läpi, niistä joissa se edes luki. Etsin kaikkea, jossa saattaisikaan olla viittaus Renaan tai Edoniin tai muihin jumaliin. Kun sylini oli täynnä kirjoja, menin viimeisimpään, pimeimpään nurkkaan, joka kirjastossa oli ja avasin ensimmäisen kirjan.

Mutta silmäni eivät rekisteröineet sanoja kirjan sivuilta. Ajatukseni kävivät liian tiuhaan. Tunsin kuinka pala kohosi inhottavasti kurkkuuni, tuntui kuin sisuskaluni tahtoisivat ulos. Tunsin silmiäni kirvelevän ja puristin huomaamattani kirjan sivun reunaa nyrkissäni niin, että se rypistyi.

Mitä minulle tapahtuisi?

Tuntui kuin yhtäkkiä koko maailma etsisi minua tappaakseen minut. Kuin koko maailma olisi minua vastaan. Dhaely tiesi kuka olin ja missä olin. En voisi piiloutua. En voisi kadota, vaikka kuinka tahtoisin. Koska minun täytyi elää. Minun täytyy selvitä, jotta koko maailma selviäisi.

Täytyisikö minun taistella? Taistella jumalaa vastaan? Täytyisikö minun yksin peitota Edon, jotta tasapaino palaisi?

Minä häviäisin.

Jumala oli kaiken sen yläpuolella jota olin koskaan kohdannut. Hän oli meidän kaikkien yläpuolella. Minulla menisi elinikä opetellessani kaiken taikuuden jonka vain pystyisin jotta edes antaisin vastusta. Kaikki oli liian myöhäistä.

Pitäisikö minun vain uhrata itseni?

Pitäisikö minun kertoa kaikille, että valmistautuisivat ikuiseen pimeyteen, koska minä en pystynyt olemaan sitä, mitä tämä maailma tarvitsi? Olin vain ihminen, yksi vaivainen ihminen. Ihminen jota tämä jumalan taika jo nyt hajotti osiin. Olin ollut tietoinen voimistani vasta hädin tuskin puoli vuotta.

Kyyneleet tipahtelivat kirjan sivulle. Eniten minua hävetti, mitä olin oikeasti ensimmäiseksi ajatellut kun olin tajunnut Dhaelyn puhuvan totta.

Minulla oli ollut perhe.

Minulla oli ollut vanhemmat, jotka olivat kuuluneet Renan sukuun. Ja minua sattui ajatus siitä etten koskaan saisi tietää mitä heille oli tapahtunut. Olin pienestä asti juurruttanut päähäni sen, että vanhemmattomuuteni johtuisi siitä, että olin köyhästä perheestä, jonka vanhemmat olivat kuolleet kaduille ennen kuin ehtivät kasvattaa minut. Se oli ollut ainoa looginen selitys tähän saakka. Mitä vanhemmilleni oli oikeasti käynyt? Olivatko he sulkeneet taikani näinkin pitkäksi aikaa, koska olivat tienneet maailman tarvitsevan niitä joskus? Olivatko he jättäneet minut tänne ihan yksin, tietäen mitä tulevaisuuteni pitäisi sisällään? Vai olivatko he kuolleet suojellessaan jumalan voimaa? Minähän olisin voinut kuolla kaduille jo ties kuinka nuorena. Miksi he olivat hylänneet minut? Miksi?