Maagi

24 - Talvipäivänseisaus

Heräsin aamulla peittoon kietoutuneena. Minulla kesti hyvä tovi tajuta mitä eilen yönä oli tapahtunut. Silmäni rävähtivät auki ja ponkaisin istumaan. Valoa tulvi huoneeseen sen ikkunasta. Olin yksin.

Alakerrasta kuului puhetta.

Nousin ylös ja nappasin päällistakkini lattialta johon se oli eilen yönä jäänyt. Tunsin korviani kuumottavan. Kauan olin nukkunut? Jäisimmekö taas jälkeen Theon aikataulusta?

Puin takkia päälle samalla kun riensin portaat alas alakertaan. Tupsahdin pian keittiöön, jossa sekä vanha rouva että Theo olivat. Mies seisoi selkä minuun päin keittiötason luona, mutta nainen huomasi minut ja hymyili:

"Syökää ennen kuin lähdette." Hän sanoi ja sai Theon pään kääntymään minun suuntaani. Seisoin kiusaantuneena ovi aukossa ja tunsin korviani yhä punoittavan kun katseeni kohtasi vain hetkeksi miehen kanssa.

Unohda se kaikki. Niin kuin sovittiin. Mitään ei tapahtunut eilen yönä, ei yhtikäs mitään.

Kysyin voisinko olla avuksi, mutta rouva pyysi minua istumaan alas ja olemaan huoleti. Theo laski hetken kuluttua muutaman lautasen pöydälle ja lopulta istuimme kaikki kolme aamiaisen ääressä. Rouva puhui paljon, joka ei haitannut minua ollenkaan, koska minun oli täysi työ pitää ajatukseni kasassa, kun katseemme kohtasivat Theon kanssa ihan liian usein ruokailun aikana. Enkä osannut tulkita hänen katsettaan lainkaan. Ehkä hän vilkuili minua, koska itse vilkuilin häntä. Kuuntelin hymyillen ja pyrin olemaan aidosti kiinnostunut rouvan jutuista, oikeastaan vain hämätäkseni omia ajatuksiani.

Autoimme häntä vielä tiskaamaan astiat ennen kuin hyvästelimme hänet ovella ja lähdimme tien toiselle puolelle hakemaan lastattuja hevosiamme, jotka Adis oli luvannut tuoda. Kääpiö seisoi jo odottamassa meitä, hevosten kera.

"Tuhannet kiitokset vielä kaikesta." Adis kiitti vuolaasti useampaan kertaan ja vaihdoimme vielä muutamat sanat hänen kanssaan, kunnes ponnistimme itsemme hevostemme selkään. Emme ehtineet edes lähteä kunnolla liikkeelle, kun takaani kuului pienen tytön itkuinen huuto:

"Elaena!!!"

Vilkaisin taakseni nähdäkseni Nadian juoksevan majatalon ovesta, hänet huostaan ottanut nainen perässään. Hyppäsin oitis alas Acadonin selästä ja annoin lapsen juosta syliini kun polvistuin maahan. Tunsin silmiäni kirvelevän kun tyttö itki minua vasten. Sarae häälyi mielessäni.

"Et saa lähteä!" Nadia intti minulle samalla kun yritin kuivata tytön kasvoja takin hihaani. "Et saa!"

"Olen pahoillani, Nadia." Sanoin surullisesti hymyillen, hieman itkuisella äänellä, mutta yritin pitää sen vakaana, että tyttö muistaisi minut iloisena.

"Miksi sinun täytyy mennä?" Nadia kysyi. Silitin hänen hiuksiaan.

"Minä asun kaukana täältä. Minun täytyy palata... kotiin." Tuntui oudolta sanoa niin. Eihän linna ollut kotini. Ei minulla ollut kotia. Toivoin, ettei Theo olisi kuullut tuota. "Lupaan..." Pidin tauon. En halunnut tehdä tällaisia lupauksia enää. Mutta minun oli pakko. "Lupaan tulla pian takaisin. Okei?" Hymyilin ja kohotin kulmiani odottaen lapsen vastausta. Tyttö niiskautti, mutta nyökkäsi. Hän halasi minua vielä kerran tiukasti ennen kuin minun oli tosiaankin aika lähteä.

En edes vilkaissutkaan Theoon. En voinut. Taistelin kaikin voimin kyyneliä vastaan. Nadia vilkutti itkuisena perääni naisen sylistä, kunnes tie kaartoi alas ja katosimme näkyvistä.

Vedin viittani hupun syvälle päähäni vaikka aikainen aamu aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta eikä lumisateesta olisi tietoakaan. Yritin jättäytyä Theon taakse kun jätimme Ghieliaa taaksemme. Purin huultani vimmatusti ja katselin visusti käsiini, jotka puristivat Acadonin ohjaksia, kunnes näkökenttäni sumeni kyynelistä jotka putoilivat hiljaa käsilleni.