Maagi

11 - Ensimmäinen koe

Syötyäni ylös tuodun päivälliseni, astuin harjoitteluvaatteissani ulos huoneestani ja ensi kertaa viikkoon, suuntasin kohti portaikkoa, josta pääsi alakertaan. Minua vähän hermostutti. Toki tuleva oppitunti, joka tällä kertaa oli jostain syystä ulkona, mutta enemmän minua jännitti kävellä muiden ohi. Yrittäisin mennä varjoja pitkin tai toivoa ettei aulassa ollut ketään, mutta silti. Olin kuukauden ollut täällä ja jo nyt eri kohtelussa kuin muut.

Saavuin portaikon yläpäähän ja näin epäonnekseni ihmisiä aulassa. Yritin olla katsomatta heihin ja lähdin kiireen vilkkaa portaikkoa alas päin. Mutta kun lähestyin palvelijoita, supina alkoi saman tien. Keskityin olemaan kaatumatta portaissa ja katselin vain jalkojani, kunnes tuttu ääni kuului oikealta puoleltani:

"Voi luoja."

Kohotin katseeni ja näin Savinan pyyhkimässä käsiääni esiliinansa ja katsovan minua halveksivasti päästä varpaisiin. En halunnut pysähtyä, en halunnut joutua keskusteluun hänen kanssaan. Jatkoin matkaa, mutta pääsin portaiden viimeiselle askelmalle, kunnes Savinan uusi lause pysäytti minut paikoilleen.

"Kuulin Yaolta, että olet vain väliaikainen täällä. Lähettivätkö vanhempasi sinut tänne kasvamaan?"

Käännähdin kannoillani. Veri kiehui äkisti suonissani.

"Anteeksi mitä?"

Savina näytti olevan tyytyväinen, että sai minussa reaktion aikaan. Hän hymyili omahyväisesti ja asteli alas portaita minun luokseni.

"Oh... oi anteeksi, ei ollut tarkoitus nostaa vanhempiasi esiin, otan osaa." Hän jatkoi vaikkei tiennytkään oliko minulla vanhempia vai ei, mutta minä tartuin häntä salamannopeasti mekon etumuksesta kiinni. Olin raivoissani. Miksi? En tiedä. Ei orpona oleminen ollut enää kymmenen vuoden iän jälkeen tuntunut missään, miksi se nyt tuntui? Oliko se vain sitä kuinka olin juuri viimeyönä ajatellut Troaniaa ja sitä miten minulla ei ollut mitään eikä ketään tämän linnan ulkopuolella?

Käteni tärisi otteessa ja katsoin Savinaa suoraan silmiin ja yritin välittää niistä vihaa, mutta tiesin, että pelko paistoi niistä läpi.

Äkisti Savina kuitenkin kalpeni ja tajusin hänen katsovan minun taakseni. Käsi tarttui minua olkapäästä ja veti taakse päin jolloin otteeni Savinasta irtosi. En tajunnut hengittäväni raskaasti, vihasta. Käännähdin ympäri ja olin törmätä Theon mustaan, naamioituun olemukseen ja pystyin vaistoamaan tuomitsevan katseen tuon naamion takana. Olin kuitenkin niin lähellä etten yksinkertaisesti vain hajoaisi siihen paikkaan, joten astelin miehen ohi, pääovista ulos.

Jalkani ohjasivat minua tallin luokse, enkä edes tiedostanut miehen kävelevän takanani sen koko ajan, kun yritin rauhoitella itseäni. Mitä enemmän miettisin tulevaa ja Sopimuksen loppumista, sitä enemmän menettäisin tästä ajasta ja opetuksesta. Hengitin muutaman kerran oikein syvään juuri ennenkuin hevostalli tuli näkyviin. Seisahduin sen eteen ja Theo käveli ohitseni, minun eteeni. Naamio oli yhä hänen kasvoillaan, joten en tiennyt miten hän katsoi minua ollessaan hetken hiljaa, kunnes kääntyi ja viittasi minua seuraamaan.

Kävelimme alas rinnettä, pitkälle pois linnan varsinaiselta pihalta kohti muuria, joka kiersi sitä. Näin jo kauempaa muutaman maalitaulun muurin seinustalla ja marmorisen jalustan jolla oli erilaisia ja kokoisia meikkoja, tikareita ja seipäitä.

Kun Theo kääntyi, naamio oli kadonnut hänen kasvoiltaan ja sinertävän violetit silmät katsoivat minuun.

"Kokeilemme ja harjoittelemme kaikkia aseita kunnes löydät sinulle sopivan." Theo totesi ja nytkäytti päätään aseiden suuntaan.

"Jos osaan taikoa, mihin tarvitsen aseen?" Möläytin typeränä. Theo tuhahti ja lähti astelemaan miekka rivistöä kohti.

"Olet vahvempi, kun sinulla on jokin käden jatke, taikasi lisäksi." Miehen ääni sanoi ja seurasin häntä aseiden luo. "Olet ihminen, tarvitset lisävoimaa."