Maagi

22 - Ghielia

Vasta seuraavana päivänä, minä ja Theo lähdimme matkaan. Luolassa tapahtuneen jälkeen en ollut loppupäivänä nähnyt miestä, mutta seuraavana päivänä selvisi, että hän oli vieraillut Adaecin luona. Ilmeisesti kyselemässä tehtävästäni. Tai no, nykyään se oli meidän tehtävä, kun Theo oli itse lyöttäytynyt mukaan. Yhdessä mielessä en pannut sitä ollenkaan pahakseni, minun oli turvallisempi olo kohdata Ghielian hirviö Theon kanssa. Mutta toisessa mielessä tiesin matkan olevan tuskaisa, koska minun orastavat tunteeni alkoivat olla koetuksella jo kun näin miestä satunnaisesti.

Lunta oli satanut edellisen päivän ja yön aikana juuri ja juuri peittämään maan valkeaksi, osa lumesta oli tarttunut puihin. Piha näytti omalla tavallaan kauniilta lumen keskellä, mutta takaraivossani oli yhä inho talvea kohtaan.

Theo kertoi matkan Ghieliaan kestävän ainakin kaksi päivää, ehkä enemmänkin. Pakkasimme mukaamme kaiken tarvittavan ja itse vuorauduin keijukaisten pyynnöstä paksuun viittaan ja talvivaatteisiin.

Saavuin tallille pukeuduttuani ja keijukaisten laitettua hiukseni. Ne olivat halunneet vielä kerran laittaa hiukseni kauniiksi, kun eivät näkisi minua useaan päivään. Ja täytyi myöntää, ne olivat onnistuneet siinä. Kaksi monimutkaisen, mutta kauniin näköisesti solmittua lettiä laskeutuivat selkääni. Keijukaiset olivat vielä lisänneet jotakin kimaltavaa niihin ja nyt valkeat hiukseni kilpailivat kimmeltävän lumen kanssa.

Theo oli jo odottamassa minua ja kun hän huomasi minut tallin suulla, näin miehen katseen hiuksissani. Hän jäi katsomaan minuun hetkeksi kunnes käänsi katseensa pois kuin tajuten mitä teki. Tunsin korviani kuumottavan. Ehken ollut pannut pahakseni keijukaisten työtä, koska ehkä salaa mielessäni tahdoin näyttää kauniilta Theon läsnäollessa. Tarkoittaisi se mitään tai ei.

Theo ojensi minulle Acadonin ohjaksia. Katsoin häneen kysyvänä, kun hän itse tarttui tamman ohjaksiin.

"Etkö ota omaa hevostasi?" Kysyin tyhmänä. Olisin voinut vaikka vannoa Acadonin tuhahtavan, jos nyt hevonen edes pystyi tuhahtamaan. Vilkaisin eläimeen. "En minä sitä-"

"Acadon ei kaipaa niin paljon ohjausta kuin tämä." Theo kuitenkin tokaisi ja nykäisi tammaa liikkeelle. Minua hieman nolotti, mutta tyydyin kohauttamaan olkiani ja talutin Acadonin ulos. Ennen kuin ehdin hypätä orin selkään, Theo asteli lähemmäs minua painaakseen sormet otsalleni. Hän kuitenkin seisahtui taian teon jälkeen jälleen katsomaan minua. Katsoin takaisin.

"Mitä?" Kysyin täysin tahallani miehen tuijotuksesta. Hän ei kuitenkaan kääntynyt heti pois.

"Ne..." Theo aloitti ja kääntyi sitten nousemaan tamman selkään. "Ne osaavat hommansa."

Minun kesti hetken tajuta mistä mies puhui ja tunsin korviani taas kuumottavan, kun kipusin Acadonin selkään.

"Niin osaavat." Päädyin vastaamaan hiljaa miettien kiitollisena keijukaisia.

Matkan teko alkoi. Lumi tuntui saapuneen joka paikkaan edellispäivän aikana. Taivas oli harmaa ja lunta alkaisi varmasti pian sataa uudestaan. Matkasimme miltei koko päivän, ohi lumisten metsien ja peltojen. En edes erottanut, että kaukaisuudessakaan olisi siintänyt vielä vuorten huippuja.

Emme juurikaan puhuneet Theon kanssa, sillä matkasimme peräkanaa, mies minua ja Acadonia seuraten. Ori tuntui tietävän reitin. Hevoselle minä kyllä juttelin, minusta tuntui yhä ettei se ollut aivan tavallinen hevonen. Ehkä se ymmärtäisi. Lopetin kuitenkin senkin, sillä vaikka olin luullut ettei Theo kuulisi minua, olin väärässä. Kuulin hänen hymähtävän ääneen juuri kun olin huomauttanut orille kuinka kaunis edessämme siintävä, uusi metsikkö oli, sillä se muodostui korkeista lehtipuista, jotka olivat jo miltei paljaita. Täysin erilainen kuin havupuiden metsä linnan lähellä.