Maagi

17 - Paluu Troaniaan

Väänsin itseäni miesten otteessa. Potkaisin heistä toista lujaa polvitaipeeseen ja mies kompaistui märkään maahan. Yritin lyödä uudestaan, mutta Luther kääntyi joukon etunenästä ympäri ja kova isku päähäni, sai maailman pimenemään silmissäni.

-

Hätkähdin hereille ja silmäni rävähtivät auki. Makasin kylmän vaunun lattialla, vaunun, joka juuri pysähtyi nytkähtäen. Yritin sisäistää kaikkea kunnes mieleeni palautui, missä olin ja mitä tapahtui.

Mutta silloin vaunun ovi aukesi ja Lutherin naama ilmestyi ovi aukkoon. Hän tarttui käsivarteeni ja kiskoi minut ulos vaunusta. Katselin nopeasti ympärilleni.

Olimme Troaniassa.

Luther puoliksi veti puoliksi kantoi minua kohti korkean rakennuksen sivuovea sillä jalkani eivät suostuneet kävelemään oikeaan suuntaan. Yritin rimpuilla irti. Mutta ilman taikaa johon olin jo tottunut, olin liian heikko. Kyyneleet tulvahtivat silmiini.

Hän oli sulkenut taikani. Hän oli sulkenut taikani.

Luther työnsi minut ovesta sisään ja pimeään käytävään. Yritin muistaa uloskäyntiä kuin mies alkoi kääntyillä kulma takaa toiseen. Potkin ja väänsin minkä pystyin, mutta Luther oli aivan liian vahva, hänen otteensa alkoi tehdä kipeää. Sitten hän tarttui käytävällä olevan rautaisen oven kahvaan. Hän avasi oven ja tyrkkäsi minut sisälle, tullen itse perässä.

Raskas ovi kumahti kiinni, himmeä välkkyvä valo syttyi kattoon. Kompuroin pienen, tyhjän huoneen takaseinää vastan, Luther risti käsivarret rinnalleen.

"Riisuudu." Miehen ääni sanoi oven suusta. En aluksi sisäistänyt sanoja sillä vilkuilin ympäri huonetta. Vapisin kauttaaltani ja yritin miettiä järkeviä pakokeinoja. Mutta ilman taikaa niitä ei olisi.

"Riisuudu." Luther käski uudestaan. Käänsin pakokauhuisen katseeni häneen. Pudistin päätäni, kyyneleet putoilivat silmistäni. Minua pelotti. Luther astui edemmäs, valokeilan alle.

"Jos et tottele minua, seuraava joka tuosta ovesta kävelee sisään on herra Brack." Mies astui vielä lähemmäs. "Ja usko minua, sitä sinä et halua."

Vedin vapisten henkeä. Minua pelotti niin paljon. Minulla ei ollut mitään suojautumiskeinoja. Ei enää.

Aloin tärisevin käsin riisua vaaleaa puseroani. Se putosi lattialle. Sitä seurasivat kenkäni, mekkoni ja aluspaitani. Lopulta seisoin miehen edessä pelkissä alusvaatteissa ja siteissä, jotka peittivät yhä picadomilta saamiani haavojani. Lutherin katse kiersi siteissä. Hän pudisti päätään.

"Hän on rikkonut jo toistakin sääntöä." Mies mutisi itsekseen, kunnes nyökkäsi siteisiini. "Ota ne pois."

Aloin kääriä siteitäni pois ja putosivat lattialle vaatepinoni päälle. Käsivarsissani olivat enää rupeutumia, mutta rintakehääni halkoi vieläkin hieman aristava haava. Näin Lutherin katseen muuttuvan. Hän pudisti päätään uudestaan.

"Tuo ei ole hyvä juttu." Mies ärähti ja osoitti haavaani. Silloin mieleeni muistui kuinka meitä oli viimeksi tarkistettu arpien varalta. Tunsin nyt ruokani ihan oikeasti kohoavan kurkkuuni. Mitä se tarkoittaisi? Mestattaisiinko minut ennen kuin ehtisin edes miettiä pakenemista. Kyyneleet tulvahtivat uudestaan silmiini, joita jo kirveli. Luther tarkkaili minua yhä päästä varpaisiin. Sitten hän kääntyi ovea kohti, mutta kääntyi käsi sen kahvalla.

"Asiakkaillesi on ilmoitettu, että olet parin päivän sisällä vuokrattavissa."

Miehen sanat saivat minut vinkaisemaan, voimaan pahoin.

"Mutta et voi esiintyä tuon näköisenä." Niine hyvineen mies paukautti oven lukkoon perässään, jättäen minut hytisemään kylmään, hämärään huoneeseen. Puin nopeasti mekkoni päälleni ja rojahdin istumaan lattialle. Puhkesin lohduttomaan itkuun.

Miten hän oli voinut tehdä minulle näin? Aivan sama olisivatko nämä miehet ilmestyneet portille aikasin tai eivät, olisin silti päässyt pakoon, vain Brackilla oli taikavoimia. Mutta nyt minulla ei ollut mitään. Ei voimia, ei pakokeinoa, ei tulevaa eikä toivoa. Kaikki nämä kuukaudet olivat menneet hukkaan. Kaikki. Olin takaisin lähtöruudussa.

Käperryin kivilattialle pieneksi mytyksi ja sydämeni hajosi aina vain uudestaan ja uudestaan pieniksi palasiksi.

Miten hän oli voinut tehdä minulle näin?

-

Olin turta, olin tyhjä. Olin maannut sellissäni useita tunteja ennen kuin ovi oli avautunut uudestaan ja Luther oli astunut sisälle.

Olin potkinut, olin huutanut.

Minua oli lyöty.

Minut oli siirretty uuteen selliin, eristyksissä muista.

Mutta mikään ei sattunut niin paljon kuin ne kaikki tapahtumat joka kertautuivat päässäni aina vain uudestaan ja uudestaan. Kuinka Theo oli antanut minut pois, noin vain. Kuinka hän oli väittänyt opettavan minua selviytymään porttien ulkopuolella, mutta vienyt minulta kaiken, kun hän vihdoin päästi minut niiden toiselle puolelle.

En merkinnyt hänelle yhtikäs mitään, muuta kuin rahaa, jota hän ei siltikään saanut. Oliko hän vihainen siitä?

Olin ollut väärässä. Kaikesta.

Hän oli ainoa ihminen, joka voisi ikinä saada minut pois täältä. Mutta hän oli kääntänyt minulle selkänsä.

-

En syönyt kahteen päivään. Kolmantena Luther pakotti ruokaa alas kurkustani.

Olin täysin valmis mätänemään siihen paikkaan, koska minulla ei ollut enää mitään. Minulla ei tulisi olemaan enää mitään. Kukaan ei hakisi minua pois täältä. He kaksi joista välitin eniten tässä maailmassa, ei kumpikaan tulisi. Toinen heistä oli palvelija linnassa, jota toinen heistä johti, hän joka oli antanut minut pois. Hän, josta en voinut välittää enää. Se sattui.

Joko kuolisin, tai viettäisin loppuelämäni bordellin leluna.

Jos niistä täytyi valita, valitsin ensimmäisen.

-

Neljäntenä päivänä en noussut ohuelta patjaltani kertaakaan.

Olin epäonnistunut kaikessa.

En ollut todistellut itseäni tarpeeksi Theolle, hän oli hylännyt minut. En ollut saanut pelastettua Saraea, hän oli kuollut. En ollut tarpeeksi vahva, kuihtuisin tätä menoa pian pois.

Minulla ei ollut mitään.

Minua pelotti.

Pelotti niin paljon.

-

Viidentenä päivänä luovutin.

Minua oksetti, minua pelotti, minua huimasi. En jaksanut enää. Tunteet alkoivat kaikota. Olin enää vain pelkkä kuori.

Ja suostuin.

Pitkään kestäneistä vastusteluistani huolimatta.

Suostuin heittämään itseni ja kehoni hukkaan.

Suostuin likaamaan ne.

Koska minua pelotti. Ja jokin osa minusta tahtoi vielä elää.

Koska olin heikko.