Metsätär

Luku 1

Mies nousi herättyään kesäiseen auringonloisteeseen. Hän jäi katselemaan koinsyömän ohuen kangaskappaleen läpi kotimaisemaansa, joka oli jo niin tuttu, niin turvallinen, että hän tunnisti siinä pienimmätkin muutokset. Hän koki ympäristönsä omakseen. Hänen oman suonsa.
   Jos lähimmästä kelottuneesta männystä oli jälleen yksi oksa pudonnut, hän huomasi kyllä sen. Jos hänen mättäillään oli kulkenut mikä tahansa pikkulintua suurempi otus, hän huomasi kyllä sen. Huomasi muutokset pienistä painaumista sammalessa tai pureskelluista varpujenoksista, ehkä kadonneista hilloista.
   Mies laittoi vaatetta päälleen ja kulki kamariin, jossa kaakeliuuni odotteli kylmempiä päiviä ja lämmittämistään. Se saisi odottaa, sillä kesä oli kuuma ja kostea. Hän kulki natisevaa lankkulattiaa pitkin keittiöön, missä sytytti lieden ja aikoi paistaa itselleen löytämiään munia.
   Syötyään hän pisti eteisessä kumisaappaat jalkaansa ja astui ulos. Suuri aapasuo tuoksui tuttua kosteaa kesäistä tuoksuaan paremmin ulkona kuin sisällä kotitalossa. Näin kesäisin suon tyypillistä hiljaisuutta rikkoi sääsket ja iloiset linnut metsissä sen ympärillä.
   Siellä hänen kotitalonsa oli. Keskellä aapasuota.
   Sinä aamuna lähempänä lännen metsää seisoskeli suossa melkein mahaa myöten mättäällä rämpivä hirvi. Sen suuret sarvet taipuivat jokaiseen ilmansuuntaan ja se siirsi katseensa mieheen oven narinan houkuttelemana. Mies ja hirvi katselivat toisiaan jonkin aikaa. Mies ajatteli, että siinäpä olisi helppo saalis, mutta ei ollut oikeastaan valmistautunut jahtiin. Mies jäi siis vain katselemaan hirveä, joka ilmeisesti vilvoitteli suon vedessä. Hirvi pärskähti katsellessaan miestä, muttei kiirehtinyt minnekään. Eihän hirven nyt tarvinnutkaan, kun mieskin vain katseli sitä rauhallisesti, mihinkään ryhtymättä.
   Mies asteli vaihtokuntoiset, lahonneet porrasaskelmat alas ovensa pienen kuistin edestä, suoraan märkään suohon, joka upotti aina polven alapuolelle asti. Hän oli jo niin tottunut tarpomaan siinä, ettei kokenut sitä haitaksi laisinkaan. Silloin tällöin kumisaappaan varresta sisään pirskahteleva vesi teki vain terää kuumassa ja kosteassa kesäilmassa. Jokaisella askelella vettä tupruileva suo oli kuin osa miestä itseään. Se litisi saappaitten alla ja silloin tällöin mies saattoi astua yksittäisten varpujen alle ja ne rusahtivat miellyttävästi.
   Miehen suo oli valtava ja sen reunamat olivat korkeammalla kuin suon keskus. Ylempää katsottuna saattoi vaikuttaa siltä, että suo oli vain iso reikä keskellä metsää, mutta suolta katsottuna se vaikutti pikemmin vetävän metsää puoleensa. Se oli keskuspiste, josta kaikki lähti nousemaan. Siellä täällä suon vesi nousi korkeammalle, kuin kasvava rahkasammal ja muodosti pieniä lähteitä muistuttavia rimpiä. Mies osasi näiden paikat jo ulkoa ja kiersi ne vanhasta tottumuksesta, sillä niissä vesi usein saattoi ylettyä aina lonkkaan asti ja sieltä oli melko haastava kalastella pohjan mutaan jumiin jäänyttä kumisaapasta. Lumisimpien talvien jälkeen rimmissä saattoi pulahtaa uimaan. Mikäli olisi oikein tietämätön suon vesistöstä, saattoi sen oikukas yllättävän syvä pinta imaista sisäänsä kokonaan.
   Suon laitamilla oli ensin heinää ja kukintoa, sitten vasta puita. Tiheä metsä kiersi suota kuin muuri, joskin sen tyyli muuttui eri ilmansuunnissa. Metsä jatkoi kostealla maaperällä luhtamaisena suona pitkään etelän suunnassa, mutta idässä maasto nousi nopeasti kallionkielekkeeseen ja oli siten myös hyvin kuiva. Metsä idässä oli pimeämpää, maasto miehelle tuntemattomampaa. Eikä hän siellä usein kulkenutkaan. Mutta pohjoisen metsään hän tuskin astui koskaan.
   Hän lähti kiertämään suota satunnaiselta näyttävää reittiä, mutta todellisuudessa hyvin hänen tuntemaansa. Hän rämpi suollansa tuttuun tapaansa, nappasi sieltä täältä löytämänsä hillan suoraan suuhunsa. Hänen reittinsä oli pitkä, niin pitkä, että aamuaurinko ehti muuttua keskipäivän porottamaksi ja sen jälkeen vielä iltapäivän viilentyneeksi. Niin kauan hän tarpoi pitkin suotansa, että hiki virtasi selkää pitkin ja kauemmaksi tilannetta seuraamaan jäänyt hirvi pääsi kulkemaan rauhassa metsään takaisin. Niin kauan hän tarpoi, että linnut eivät enää sirkuttaneet, vaan pörähtivät suurena parvena tiehensä, sirkutukset kauas taaksensa jättäen.
   Niin kauan hän käveli, niin tottunein ja rennoin askelin keskellä suotansa, ettei lainkaan tullut ajatelleeksi katsella ympärilleen. Ei ihmetellä, mihin linnuilla oli tullut sellainen kiire.
   Hän olisi saattanut herätä siihen hiljaisuuteen ajatuksistaan, jos ei olisi kuullut silloin juuri saappaansa alta pientä rusahdusta. Hän pysähtyi ja nosti varovaisesti jalkaansa ylöspäin. Se vaati voimia.
   Jalan alta paljastui pienen pieni kallo. Siellä täällä kallossa oli vielä lihanpaloja ja nahkaakin kiinni. Mies nosti sen ja tarkasteli sitä lähemmin. Hän tunnisti sen ketun kalloksi. Ikävä kyllä siitä oli palanen murtunut vasemmasta silmästä, mihin mies oli varmaankin saappaansa astunut.
   Kettu saattoi olla korpin tai haukan raadosta ryöstämä ja paikan päälle lennättämä. Mies ajatteli, että voisi keittää kalloa, laittaa saaviin ja kuivuttaa sitten, sen jälkeen harjata sitä pienellä harjalla – ja saisi siitä ehkä itselleen koriste-esineen. Mies katsahti kotiinsa päin pistäessään ketun kalloa taskuun.
   Kotitalo oli kaukana, näyttäytyi suon vihreiden sammalten, kultaisten heinien, taivaan sineä heijastavien rimpien ja siellä täällä kasvavien varpujen takaa kummallisesti sinne kuulumattomalta laatikolta. Siinä vaiheessa mies oivalsi, että katseli kotitaloansa oikeastaan hiukan yläviistosta. Hän katsahti jälleen jalkoihinsa, eikä kumisaappaita kiertävä vesi yltänyt kuin nilkkojen korkeudelle. Hän nosti katsettaan eteenpäin ja oivalsi, kuinka lähellä pohjoisen metsä oikeastaan häntä olikaan. Kuinka hän olikaan ajatuksissaan sinne asti kulkenut?
   Olisi miehen mielestä toisaalta jo aika antautua tutkimaan tuotakin osaa hänen kotiympäristöstään. Se nousi rinteellä jyrkästi, niin äkkiarvaamatta, että vaikutti sinne tyystin kuulumattomalta. Sen maaperä vaikutti kuolleen kuivalta, vaikka se oli niin lähellä suota. Mutta kaikista luotaantyöntävintä siinä oli sen pimeys.
   Mies tajusi, että aurinko oli mennyt pilveen. Se tehosti pimeyttä metsässä, jonka valtavat puut vaikuttivat nousevan pilviin asti ja vasta siellä muodostavan katoksi metsikölleen tiheän havukaton. Tuo katto tuskin päästi valoa lävitseen lainkaan.
   Narisi.
   Mies hätkähti ja astahti taaksepäin, sillä hän tiesi, mikä narisi niin. Mies tunnisti sen, siitä huolimatta, että puutkin toisinaan säikäyttivät hänet naristessaan. Se narisi kuin puut, mutta mies erotti sen narinan puista. Lähes tahtomattaan mies vielä etsi sitä katseellaan, kun asteli taaksepäin suollaan.
   Se kurkisti puun takaa, huojahti kuin tuulen taivuttamana, naristen.
   Mies kääntyi pikaisesti juoksemaan kotitaloansa kohti. Hän juoksi suolla siihen sopivalla tavalla, suurin harppovin askelin, löytäen nopeasti ne paikat, mihin saattoi saappaansa sellaisella vauhdilla laskea huolettomasti, pelkäämättä niiden jäämistä jumiin.
   Narisi.
   Hän ei kääntynyt katsomaan taakseen. Hän harppoi ja harppoi, kiersi syvän rimmin, haki lisää vauhtia korkeammilta sammalmättäiltä, kiersi talonsa takapuolelta, mistä askeltaminen oli helpompaa. Hän juoksi aina eteiseen asti, paiskasi oven kiinni perässään ja laittoi oven hakasen kiinni. Siinä oli kaikki hänen mökkinsä lukoista.
   Sitten hän jäi huohottamaan. Hiki virtasi. Ukkonen paukahti ulkona. Mutta mies sai rauhoittua. Se ei seurannut kotitalolle asti, ei koskaan. Oikeastaan se pysytteli usein pelkästään pohjoispuolen metsässä, mutta oli mies sen toisinaan nähnyt keskellä suotansakin, huojumassa tuulessa, harhauttaen hänet hetkeksi kuvittelemaan, että katsoi uutta kaljua puunrunkoa, ehkäpä keloa keskellä suotansa.
   Sitä ajatellessaan mies ei halunnut edes kurkistaa ikkunasta. Hän riisui saappaansa jaloistaan ja käväisi laittamassa pienen kankaanpalasen kamarin ikkunan eteen, mutta eihän se onnistunut niin, etteikö olisi voinut samalla olla ulos katsomatta.
   Pohjoispuolen metsä vain katseli synkkänä takaisin. Ei muuta. Niin kuin yleensä. Yksin mies siellä oli, niin kuin oli ollut jo vuosia, vuosikymmenenkin kenties. Seuranaan vain satunnaiset suolta läpikulkevat eläimet, joiden kulkua hän sai seurata ja lintuja, joiden ääniä hän sai kuunnella. Kuten kurkia, joiden kaikuva soidin kajahteli ympäri suota, joutsenia, jotka pesiessään kutsuivat toisiansa vaihtovuoroillaan torvisoittoinensa ja silloin tällöin myös öisiä pöllön huhuiluja tai harvinaisia haukan petoäänen kajahduksia.
   Jajoskus kuuluvaa narinaa.