Metsätär

Luku 40

Mies ei ollut koskaan kokenut niin pitkää talvea. Hän oli herännyt siihen jo niin monta kertaa, että hänen kehonsa tuntui jo raskaalta ja kankealta, kuin hän kantaisi useampaa itseään yhden sijasta, tai raskasta taakkaa selässään. Silti hän heräsi, vaikkei enää niin kevyesti kuin aikaisemmin. Ensimmäisillä kerroilla hän oli herännyt jopa tytön askelten aiheuttamaan lattialankun narahdukseen, mutta nyt tytön piti todella tönäistä häntä tai ainakin kolauttaa jotakin kammarissa kovasti, jotta mies heräisi.
   Kaikesta huolimatta, hän heräsi mielellään. Se oli toki vaikeaa, mutta hän nousi, pakotti jähmeän ruumiinsa liikkeelle, reväytti lähes yhteen juurtuneet silmänsä auki ja herätti itsensä väkisin. Hän ei olisi koskaan kuvitellut tekevänsä niin mielellään. Eikä hän ollut koskaan ymmärtänytkään, kuinka pitkiä aikoja nukkuikaan, kuinka pitkä talvi saattoikaan olla. Mutta hän heräsi, kohdatakseen jälleen tytön kanssa uuden, aina edellistä pidemmän päivän, saadakseen tuntea valon lämmön kasvoillaan ja jonkin niistä tunteista, mitä hän oli oppinut jälleen tiedostamaan.
   Mutta ennen kaikkea hän heräsi muistaakseen lisää. Kaikki muistot olivat erilaisia, mutta yhtä lailla elämästä, jota hänen oli täytynyt joskus elää. Eihän siitä voinut toki pitkäkään aika olla, mutta silti muistot tuntuivat tulleen jostain kaukaisuudesta, jostain hänelle jopa täysin tuntemattomasta, mutta silti samalla niin tutusta maailmasta, jonka hän oli jostain syystä jättänyt taakseen.
   Hänen täytyi tietää miksi. Mitä oli tapahtunut, mitä sellaista, jonka vuoksi hän oli muuttanut elämäänsä niin perin pohjin? Mikä oli saanut hänet vetäytymään yksinäisyyteen? Ehkä kaikki olivat vain kadonneet hänen ympäriltään, sillä muistoissa esiintyvä kotitalo muistutti toisinaan hänen omaansa. Tai sitten saattoi olla, että hän oli jostain syystä menettänyt muistinsa ja päätynyt tänne yksinään. Mitä ikinä se sitten olikaan, hänen täytyi muistaa. Hän halusi vain muistaa lisää. Hän halusi muistaa kaiken.
   Ehkä sitä myötä, kun muistoja tuli lisää, hän myös jaksoi paremmin, vaikka päivät olivatkin toinen toistaan raskaampia. Muistot tuntuivat kuitenkin herättävän hänessä jotakin, halun elää, kuten oli joskus elänyt, muiden kanssa keskustellen, lisää muistoja luoden, sen sijaan, että nukkuisi elämänsä ohitse.
   Tällä kertaa tyttö vei hänet keittiöön. Tyttö avasi kaapin oven, selkeää ihmetystä kasvoillaan ja otti esiin lautasen, jossa oli kuivattua lihaa ja leipää. Tyttö selitti miehelle innokkaalla ja kummastelevalla äänellä asioita, joita mies ei ymmärtänyt, mutta sieltä täältä hän poimi joka kerta yhä useampia sanoja.
   "Ruokaa", oli yksi, joka sai miehen taas muistelemaan. Hän muisti sen saman naisen, joka oli karhunpeijaisissa annettu morsiameksi otsolle. Sylvin. Hän muisti heidän napanneen kaapista jotakin pieneen eväskoriin. Hän muisti kesäkuuman auringon paahteen niskassaan, muisti mansikoiden ja sokerisen kerman maun. Muisti Sylvin huulet, jotka olivat mansikoiden punertavat.
   Hän ehkä punastui muistojaan pohtiessaan, sillä tyttö katsoi häntä ilkikurisesti. Hän heilautti kättään. Oli kummallista, miten moni muistoista liittyikään ruokiin, niiden tuoksuihin ja makuihin. Hänen oli täytynyt syödä järjettömiä määriä elämässään, jota muisteli.
   Hän istahti vastapäätä tyttöä, joka söi leipäänsä ja järsi kuivalihasta palasia. Hän otti itsekin lihaa hampaidensa väliin ja repäisi siitä palasen. Sitten hän katseli ulos kevätsäähän, missä aurinko sulatteli lunta urakalla suolta. Suon takana metsässä puut olivat jo tipauttaneet huppunsa alas ja vesi pisaroi ikkunan edestä pieninä noroina katon lumen sulaessa.
   Tytön olisi nyt huomattavasti vaikeampi kulkea hänen kanssaan, elleivät he olisi tehneet tytölle paksusta kaarnasta lumikenkiä. Niistä huolimatta tarpominen lumessa oli vaikeaa, sillä märät lumikasat tarttuivat kenkien pohjiin ja lisäsivät painollaan kävelyn vaikeutta. Siellä täällä tyttö joutui lähes veden varaan, kun ei tuntenut suota kunnolla ja saattoi vahingossa astella suoraan hetteeseen, minkä pinnalle vesi oli jo kertynyt. Monet kerrat he olivat jo palanneet ulkoilureissuiltaan lämmittääkseen saunan, jotta tyttö pääsisi kylmästä kunnolla eroon. Saunasta tyttö tykkäsi huvittavaa kyllä käydä sitten lumessa pyörimässä, ennen kuin palasi löylyjen lämpöön.
   Syötyään tyttö halusi tietenkin mennä ulos. Sen näki siitä, miten tyttö tarpoi eteiseen ja osoitteli ikkunasta. Miestä epäilytti kelin vuoksi. Hänellä oli muutenkin jo aivan liian raskas olo. Hän toivoi, että heillä olisi ollut sisällä jotain tekemistä, mutta eihän heillä tietenkään ollut. Heidän pitäisi käydä joka tapauksessa tarkastamassa parit ansat, mitkä he olivat metsään asentaneet, joten mies huokaisi ja seurasi tyttöä ulos.
   Tyttö johdatti heidät hankalasti suolta lännen metsään, mistä hän oli tullutkin. He nousivat lumipaakkuisilla kengillään hankalasti ylöspäin rinnettä ja varsinkin tyttö joutui useampaan kertaan haukkomaan happea. Tännepäin he eivät kyllä olleet ansojaan laittaneet, ehkäpä miehen olisi tällä kertaa pitänyt ottaa ohjat käsiin ja viedä tyttö ansapaikoille. Mutta mies vain seuraili tyttöä, jonka puuhia oli hauskaa katsella ja joka vaikutti jostain syystä jopa tietävän paremmin mitä teki, kuin mies itse.
   Kun he vihdoin pääsivät rinteen ylös asti, tyttö meni sen kuolleen puun juurelle, joka seisoi yksinään keskellä rakkaa. Tyttö tarkasteli puuta ylös alas ja kokeili sen sileää kaarnaa. Hän kiersi puun toiselle puolelle ja kummasteli jotakin. Hän siristi silmiään ja muodosti huulillaan sanoja, mutta vaikutti tällä kertaa epäilevän niiden merkitystä itsekin.
   Mies ei oikeastaan tykännyt tästä puusta. Hän jäi suosiolla hiukan kauemmaksi, seisoskeli vain ja katseli tytön puuhia. Tähyili välillä puun juurakkoon, missä muisti nähneensä kummallisuuksia, joita hänen elämäänsä oli tupsahtanut ennen tyttöä. Käärmeen nahkaa ja ketun kalloa. Hän nielaisi, oivaltaessaan, kuinka karhun kynsikin oli vain kadonnut hänen takin taskustaan. Se joka oli ilmestynyt sinne kuin tyhjästä.
   Hän ei halunnut ottaa asiasta selvää, mutta samalla hänen kuitenkin täytyi. Hän asteli lähemmäs sille puolelle puuta, mistä oli esineet löytänyt. Hän polvistui puun juureen, tuntien märän lumen imeytyvän housujen läpi ja kastellen polvet. Hän näki pienen lumisen muodon, viattoman kuin kiven vain, kelon runkoa vasten nojaillen. Hän pyyhkäisi märkää lunta sen päältä, eikä sen alta paljastunut harmaata kiveä, vaan se sama kallo, jonka hän oli siinä viimeksikin nähnyt.
   Tyttö kyykistyi hänen viereensä, katsahti kalloa ja miestä ja puhui kallosta. Sen mies kyllä ymmärsi. Tyttö otti kallon käteensä ja mies teki jotain outoa. Hän sanoi:
   "Kettu."
   He molemmat pysähtyivät toimissaan ja katsoivat toisiaan häkeltyneenä. Tytön kasvoille nousi pitkä virne ja hän alkoi kikattaa. Hän riemuitsi miehen sanoista, niin, että pomppi ketun kallon kanssa pientä ympyrää raskaista lumikengistään huolimatta kuin keijukainen ja hoki: "Kettu, kettu, kettu, kettu!" Välillä hän huudahti jotain puhumisesta, mutta mies ei aivan kaikkia sanoja vielä oivaltanut. Sitten tyttö hoki taas kettua.
   Mies oli oikeastaan säikähtänyt ensin, mutta nyt asia tuntui aivan järkevältä. Hän oli puhunut, kuin oli tehnyt muistoissaankin, hän oli sanonut sanan, kuin se olisi vanha tuttu asia. Kuin hän olisi aina osannutkin puhua ja nyt vain päättänyt viimein avata suunsa. Ääni, joka tuli kurkusta, oli ollut hänen omansa, sitä hän oli aina käyttänyt, sitä hän oli aina osannutkin käyttää.
   Tyttö tuli jälleen kyykistymään miehen eteen ja piteli kalloa kummallisesti miehen vierellä, kuin vertailisi sitä. Tyttö otti kummallisen violetin hanskansa kädestään ja siveli pienillä sormillaan miehen kasvoja. Mies oli hätkähtää, sillä tilanne muistutti häntä siitä, kuinka Sylvi oli silittänyt hänen kasvojaan joskus, mutta tässähän oli vain pikku tyttö ja asioiden yhdistäminen toisiinsa oli hyvin kiusallista ja jopa järkyttävää.
   Mutta hän oivalsikin tytön tunnustelevan hänen arpeaan. Tyttö otti kätensä pois ja käänsi ketun kallon miehen puoleen. Hän puhui arvesta ja kosketti kädellään ketun kallon lohjennutta osaa. Oli kieltämättä häkellyttävää, kuinka ketun kallon haljenneen osan reuna muistutti miehen arpea. Kuin se olisi yksi ja sama arpi, kettu parka vain olisi menettänyt siinä myös koko elämänsä, siinä missä mies vain sai karhun kintaasta ikuisen jäljen.
   "Häpeän jälki se on sinulla nyt, olisihan pitänyt arvata, ettei sinusta mitään tule."
   Mies pudisti äkkiä sen äänen mielestään. Hän ei pitänyt siitä tunteesta, mitä ääni hänessä herätti. Karistaakseen sen muiston mielestään, hän jatkoi kelon alaosan kaivamista esiin. Sieltä hän löysi läpikuultavan nahkapalasen ja ojensi sen tytölle, sanoen: "Kyy." Oli ihastuttavaa, kuinka tyttö riemastui jälleen miehen uudesta sanasta. Mies jatkoi kaivamistaan, sillä ei enää pelännyt edes löytää etsimäänsä. Hän halusi vain ojentaa senkin tytölle, sitä hän olisi halunnut tehdä jo silloin, kun näki tytön kaulakorun ensimmäisen kerran. Se tuntui oikealta.
   Tovin lunta tarkasti kaivettuaan, käsien jo palellessa, hän löysikin sen sieltä, eikä edes vaivautunut pohtimaan, miten se oli sinne joutunut. Karhun kynsi. Hän kääntyi poispäin kelolta ja näytti sitä kämmenessään tytölle. Tyttö katsoi sitä tarkkaan, pidellen kyyn nahkaa ja ketun kalloa rintaansa vasten toisella kädellään. Hän näytti ihastuvan siitä kovin, jo ennen kuin mies sanoi sanansa. Mutta, kun tyttö yritti napata karhun kynnen miehen otteesta, mies puristi äkisti kätensä nyrkkiin ja veti kätensä lähemmäs. Hän virnisti tytölle, joka näytti melkein vihastuvan, mutta vain hetken, ennen kuin heltyi ja ilmiselvästi kysyi jotakin.
   Mies otti taskustaan narua, jota saattoi käyttää pienten ansojen paikkailuun, mikäli ne olivat kärsineet vauhkoontuneen, saaliiksi jääneen jäniksen vuoksi tai tullessaan petoeläimen järsimäksi. Hän käsitteli narua taitavasti, olihan hän käsitellyt sitä paljon ennenkin. Paljon parempi muisto tulvahti mieleen tällaisia pieniä askarteluja tehdessä, sellainen, jonka hän antoi mieluusti pintaan ryöpsähtääkin. Sitä ei tarvinnut polkea matalaksi, kuin märkää lunta jalkojen alla.
   Hän kiepsautti narun kynnen ympäri, teki siihen tiukan solmun ja siinäpä hänellä oli kaulakoru. Hän ojensi sitä niin, että tyttö saattoi pujauttaa päänsä siitä läpi. Tyttö oivalsi kyllä, mitä mies oli tehnyt, riisui myssynsä ja pujautti päänsä narun sisään. Mies päästi irti ja tyttö sai tarkastella karhun kynttä rauhassa. Hän näytti ylpeältä. Tyttö kertoi jotain, mutta mies ymmärsi lähinnä sanat karhu ja koru.
   Hän olisi halunnut sanoa tytölle, että koruilla oli monia tarkoituksia, mutta siinä olisi ollut aivan liikaa sanoja vielä toistaiseksi. Ehkäpä hän kertoisi niistä myöhemmin. Mutta hän halusi tietää yhtäkkiä jotain. Eikä hän tiennyt, miten sitä kysyisi, siihen saattaisi riittää yksi sana, mutta sanaa ei löytynyt. Se oli jossain vielä piilossilla, kuin niin monet muutkin hänen kaipaamansa sanat.
   "Sinä", mies sanoi sitten ja osoitti tyttöä.
   Tyttö katsoi häntä kulmakarvat koholla, yhä karhun kynttä sormissaan pidellen: "Minä karhu?" Tyttö kysyi ja kikatti. Mies pudisti päätään ja toisti sanan sinä, osoitti tyttöä ja haki sanaa, joka ei kuitenkaan ollut tullakseen. Hän ähkäisi surumielisesti, mutta sitten hän keksi:
   "Sylvi", hän sanoi.
   Tyttö oivalsi, hän sanoi: "En minä Sylvi ole! Minä olen Liina."
   "Liina", mies toisti iloisesti.
   "Ei Liina, kun Liina", tyttö sanoi ja sitten sanoi: "Kalhu, Liina, Kalhu."
   "Liina Karhu?"
   "Eii!" Tyttö ähkäisi, mutta nauroi kuitenkin. Sitten hän sanoi jotakin ja kohautti olkiaan. Mies ymmärsi: "Liina sitten."
   Mies hymyili Liinalle. Liina sanoi varmaankin sen sanan, joka oli miehellä hukuksissa, mutta mies ei vielä saanut siitä kiinni, se tuli tytön huulilta liian nopeasti ja keveästi, eikä mies ehtinyt ottaa sitä tarkasteluunsa. Mutta hän oivalsi, mitä tyttö haki takaa, kun tämä nyt miestä ja sanoi: "Sinä?"
   Miehen hymy hyytyi siitä kysymyksestä. Siinä oli kysymys, joka hänen olisi todella kuulunut esittää itselleen jo monet kerrat, kauan sitten ja usein. Aina, kun hän ajatteli itseään. Hän ei ollut karhu, hän ei ollut kyy, eikä kettu. Hän oli mies, mutta mikä hänen nimensä oikein oli?
   Kuka hän oikeastaan oli?