Metsätär

Luku 22

Mies kulki suollaan, pimeä myrskylyhty kädessä heiluen. Vinkuen askelten tahdissa. Hengitys huursi. Kuinka saattoikaan olla niin kylmä, mutta silti sataa vettä? Mies oli varma, että ilman täytyi olla pakkasen puolella. Vesipisarat olivat kuin jäisiä pieniä kiteitä, jotka paiskautuivat hänen vaatteitaan ja huppuaan vasten. Kasvoilla ne pistelivät puukkojen tavoin.
   Hän ei tiennyt, miksi pohjoisen metsä kutsui niin. Mutta sinne hän suunnisti, pimeässä, jottei metsän ääretön synkkyys vaivaisi häntä liiaksi. Olisi liian suuri muutos astua valoisalta suolta pohjoisen metsän synkkyyteen. Joten hän talsi pimeässä, vain myrskylyhdyn valo seuranaan.
   Perillä mies katseli ympärilleen, vaikkei juuri mitään nähnytkään. Pelkkää pimeyttä. Jopa myrskylyhdyn valo tuntui katoavan jonnekin sakeaan. Hämärästi hän erotti, missä puut kasvoivat, niin ettei aivan sentään törmäillyt niihin. Maa rutisi kuivuuttaan hänen jalkojen alla, vaikka kevät oli kosteimmillaan.
   Hiljaisuus siellä oli kuitenkin pimeyttä synkempää. Se oli kuin paksua usvaa, jota kykeni sormin tunnustelemaan, jopa maistamaan sen paksua tunkkaisuutta. Se tuoksui kuivalta ja lahoavalta puulta. Palaneeltakin se tuoksui, kun oikein siihen keskittyi.
   Mies pysähtyi yhtäkkiä. Hän ei enää tuntenut pelkoa, mutta jännitystä kylläkin hieman. Enemmän häntä kuitenkin huoletti narinan kuulemisen sijasta, ettei enää löytäisikään takaisin suollensa. Hän kääntyi katsomaan taakseen, kohti metsää, joka muistutti tismalleen edessäpäin avautuvaa metsää. Tai ehkei voinut puhua avautuvasta metsästä, sillä sulkevaahan se oli. Täydellisen ulkopuolisen maailman peittävää ja sisäänsä kahmaisevaa pohjoisen metsää.
   Mies osasi kyllä suunnistaa. Osasi tulkita ilmansuuntia niin tähdistä kuin auringon radastakin taivaalla, puiden oksien asennoista ja jäkälän kerääntymisestä puun runkoon. Omalla suolla tällaiset asiat olivat menettäneet merkitystä, mutta hän osasi yhä. Mutta tämä metsä, täällä pohjoisessa oli tuntematon. Ja vaikkei se olisikaan ollut tuntematon, sanoisi miehen sen silti olevan täysin mahdoton tunnistettavaksi koskaan. Sen jokainen puu kasvoi samanlaisena korkeana mustana keihäänä kohti taivaita, ja jokaisen puun yläosassa kasvoi niin tiheästi oksistoa, joita jokaista peittosi niin tiheästi kasvava havunneulaparvi, ettei taivasta niiden lomasta nähnyt lainkaan. Vai olivatko ne sittenkään havunneulasia? Mies ei nähnyt niin korkealle.
   Taivaan peittävä kansi teki joka tapauksessa myös suunnistamisen mahdottomaksi. Aurinko ei koskaan näyttäytynyt täälläpäin maahan asti, joten mitään ei ollut siellä silmien tasossakaan ilmansuuntien tulkitsemisessa auttamiseen.
   Mies katseli kuivaa maata. Ruohonkorttakaan maan pinnalla ei kasvanut. Ei yhden yhtäkään heinänkortta, ei miehelle tuttua rahkasammalta, ei jäkälää, ei sieniä, ei mitään. Pelkästään multaa ja juuria ja risuja maassa makasi. Maa vaikutti hyvin tulenaralta. Mies puristi myrskylyhtyään tiukemmin.
   Mies asteli lähemmäs yhtä puuta ja tunnusteli sen pintaa. Kaarna oli erikoisen sileä. Se jopa jousti hiukan ihon alla kummallisella tavalla. Mies kavahti tuntemusta ja astahti taaksepäin. Oli kuin hän olisi omaa kättänsä sivellyt.
   Silloin hän kuuli äänen. Ikään kuin se olisi lähtenyt puusta. Hän ei ollut tunnistaa sitä ennen. Hän jäi kuuntelemaan paikoilleen, tuskin hengittäen. Äänet ympärillä voimistuivat. Selkiytyivät, saaden muotoja ja aaltoja aikaan. Se oli kuin useiden eläinten päästämää ääntä. Mutta mies ei tunnistanut sitä.
   Narisi. Oikein tutusti. Ei lattialankun narinalla, ei puun vinkuvalla valituksella, vaan sellaisella pitkällä ja tutulla, kumealla soinnilla.
   Mies hätkähti, liikahti ja myrskylyhty vingahti. Se sai miehen hätkähtämään uudelleen. Nyt se tunne palasi. Pelko poltti rintaa. Hän pysähtyi aloilleen kuuntelemaan. Siitä pitäisi varmistua, ettei vahingossa kävelisi suoraan sen luokse. Hän katsoi ensin tarkasti eteenpäin. Kiersi sitten hitaasti katseellaan koko metsän, joutuen pyörähtämään hitaasti ympäri.
    Mutta puu, jota hän oli vasta hivellyt oli niin lähellä, että myrskylyhdyn valossa hän saattoi nähdä siinä jotain outoa. Vahingossa. Ei hänellä ollut aikonutkaan valaista puita. Mutta hän näki tummuneen mustan pinnan, jossa kulki suonia, samoin kuin hänen ihossaan kulki, hiukan koholla, kuin raskaan halon hakkuun päätteeksi. Ja hän näki vilahduksen jostain muustakin, joka muistutti häntä itseään.
   Kasvot. Ihmisen kasvot. Keskellä puuta oli ollut epämuodostuneet, tuskaiseen irvistykseen vääntyneet kasvot.
   Samassa äänet ympärillä saivat merkityksen miehen ympärillä. Ne olivat ihmisten ääniä. Vaikerointia. Voihkaisua. Heikkoa huutoa. Jotain, mitä miehen pitäisi ymmärtää.
   Mies astahti kauhuissaan taaksepäin. Kauhuissaan. Hän päästi itsekin samankaltaista ääntä, mutta sulki suunsa äkkiä. Pisti kätensä oikein peitoksi. Myrskylyhtyään hän yhä puristi, mutta oli astunut sen verran kauemmas, ettei se onneksi enää valaissut puuta hänen edessään.
   Maa tärähti. Vasemmalta puoleltaan mies kuuli voimakkaampaa vaikerrusta. Hän käännähti katsomaan, nähdäkseen juuri, kuinka uusi puu kasvoi järjetöntä vauhtia, saaden samalla sekä pituutta että paksuutta, kohotessaan kohti korkeuksia. Mies ei nähnyt muuta kuin mustan varjon nousevan yhä ylemmäs edessään. Hän ei uskaltanut astua lähemmäs, hän ei halunnut nähdä tarkemmin. Mutta se huusi tuskasta kasvaessaan. Kuin kärsivä eläin. Kärsivä ihminen.
   Se riitti miehelle. Hän lähti juoksemaan päinvastaiseen suuntaan, toivoen, että oli valinnut suonsa suunnan. Hän vain halusi pakoon. Hän halusi eroon siitä tunteesta ja kaikesta vaikeroinnista, kamalista kasvoista, ihmispuista hänen ympärillään.
   Mies juoksi ensin hetken, mutta todettuaan, ettei puu seurannut häntä, hän jatkoi kävellen. Äänekkäin tömäyksin astellen, yrittäen peittää ääniä ympärillään. Keskittyen askeliinsa, kuin ei kuulisi muuta.
   Ehkä ne äänet olivat kutsuneet häntä? Ehkä ne kutsuivat joka päivä? Siksi miehellä oli tarve käydä Pohjoisen metsässä. Mutta mitä hän voisi puille tehdä? Kaataa ne, vai sytyttää metsän palamaan? Hän ei ymmärtänyt niitä. Eikä hän halunnutkaan ymmärtää. Hän halusi palata suonsa rauhaan. Omaan arkeensa.
   Ja sitten hänen oikealla puolellaan oli yksi, joka pysähtyi kesken kaiken, toisin kuin muut puut, jotka jatkoivat aina taivaan peittäväksi katoksi asti. Tämä varjo oli pienempi. Se seisoi siellä puiden välissä pimeydessä.
   Se seisoi vain. Ei narissut, eikä tehnyt mitään.
   Mies tunsi taas kylmän hikipisaran tällä kertaa selkäänsä pitkin valuen. Hänen hengityksensä kiihtyi. Sen täytyi kuulla miehen pihisevä hengitys. Sen täytyi nähdä mies, vaikka hän vain seisoi yhtä jähmettyneenä kuin sekin. Pelosta täristen.
   Sitten se nosti vasemman kätensä, joka oli aivan liian pitkä. Se nousi olkapään tasalle päästäen koko matkan ajalta tuttua narinaa. Narina päättyi vasta, kun käsi pysähtyi suorana sivulle osoittaen. Sen pitkä sormi varmaankin osoitti myös, mutta mies ei nähnyt. Hän erotti juuri ja juuri pimeydessä hahmon sivulle nousseen käsivarren. Aivan liian pitkän käsivarren.
   Mies pudotti lyhtynsä siihen ja lähti juoksemaan. Olisi parempi juosta pilkkopimeässä, kuin nähdä ympärilleen. Missä puut kasvoivat vaikeroiden. Katsoivat hänen kulkuaan. Kuiskivat sanoja, joita mies ei aivan tunnistanut. Melkein tuttuja sanoja. Melkein ymmärrettäviä.
   Mies juoksi, kunnes puut erottuivat helpommin toisistaan ja taustastaan. Se oli valoa, joka kajasti hänen suoltaan. Mies juoksi lähes pomppien, puuskutti ja juoksi.
   Mies kaatui päästyään suolle. Niin yllättävästi maaperä jalkojen alla muuttui kuivasta märän upottavaksi. Hän lätsähti mahalleen mättäälle niin, että jääkylmä vesi pääsi innokkaasti kastelemaan loputkin kuivaksi jääneet vaatteet. Hän ei noussut, vaan kääntyi selin ja tuijotti pohjoisen metsää takanaan. Kuiskailut olivat loppuneet. Puut olivat vain puita, sikäli kun niitä niin pimeässä pystyi arvioimaan.
   Kylmä sade oli muuttunut ilmassa kevyesti leijaileviksi lumihiutaleiksi.