Metsätär

Luku 39

Miten lumi jo sulikin. Se kimalteli auringonvalossa kosteana ja tipahteli kovaan ääneen kattoa pitkin hinautuen ja mäiskähtäen sitten maahan. Oli vaikea katsoa ulos ikkunasta, ilman että päätä alkoi särkeä kirkkaassa auringonpaisteessa. Aurinkokin tuntui olevan jo pitempää taivaalla, mutta Riina ei käsittänyt miten se saattoi olla mahdollista.
   Siellä keskellä metsää asustaminen tuntui sekavalta. Riinan ajantaju katosi nopeasti. Eihän hän ollut toki ollut siellä kuin muutaman yön. Ei sen pidempää. Vai oliko sittenkin ollut jo muutaman viikon? Oli vaikea arvioida, niin hitaasti, tai ehkäpä nopeasti aika kulki päivien samankaltaisuudesta johtuen.
   Riina mietti, koska oli viimeksi syönyt. Tuntui huvittavalta, miten hän saattoikin pärjätä niin pitkään syömättä siellä. Se olisi miellyttänyt äitiä kovasti. Täällä tuskin tarvitsi rahaa lainkaan.
   Lumi raahautui kattoa pitkin alaspäin ja mätkähti ikkunan edestä maahan aivan Riinan nenän edessä. Heidän piti mennä jonnekin jo aikoja sitten, mutta Riina ei muistanut minne ja miksi. Se liittyi ehkä ruokaan. Heidän varmaankin pitäisi mennä hankkimaan ruokaa enemmän. Saattoi olla, että mies metsästäisi heille jotain, se ei yllättäisi Riinaa laisinkaan. Mistäpä muualta mies saisi lisää ruokaa varastoihinsa.
   Kaupasta, niin tietenkin, kauppaanhan heidän piti mennä ja ei vain ruokaa hankkiakseen vaan jostain muusta syystä myös. Se liittyi ehkä isän näkemiseen, mutta Riina ei enää osannut yhdistää, miten kaupassa käyminen edistäisi isän näkemistä. Isähän asui aivan muualla.
   Riina katsahti miestä, joka nukkui sängyllä kuorsaten. Nukkui, kuten tuntui aina nukkuvan. Riinan oli myönnettävä, että tunsi itsekin olonsa usein väsyneeksi, muttei nyt sentään aivan joka ikistä päiväänsä halunnut sängyssä maata vain. Mies oli vain kerran ollut sängystä poissa, kun Riina oli kääntänyt kylkeään.
   Riina oli yskäisevinään, saadakseen miehen heräämään. Se oli riittävä ääni. Mies oli kummallisella tavalla yhtä aikaa hyvin herkkäuninen ja silti alati unessa. Nyt mies hätkähti hereille ja katsahti ikkunan äärellä seisoskelevaa Riinaa jälleen se ilme kasvoillaan, johon sekoittui unista ärtyneisyyttä ja häkellystä.
   "Haluan ulos", Riina sanoi ja osoitti ikkunasta ulos. Mies ei ollut sanonut hänelle vieläkään sanan sanaa, mutta alkoi hänen suustansa päästä muutakin, kuin pelkkää kuorsauksen korinaa ja oli aivan selkeää, että mies ymmärsi häntä, ainakin hetki hetkeltä paremmin. Nyt mies katsahti ikkunasta ulos kirkkaaseen päivään ja näytti epätoivoiselta. Hän ähkäisi. Hän olisi varmaan sanonut Riinalle, jos osaisi puhua, että miten sinä taas olet valveilla, eikö voitaisi nukkua vielä kesään asti?
   Riina naurahti ajatukselle miehen sanoista ja ehkä miehelle itselleenkin, kun tämä nousi vaivalloisesti sängystään pukeakseen itselleen lisää vaatetta. Riina sai häneltä lämpimän harmaan villapaidan, joka roikkui hänen polvissaan asti. Hän kiiruhti eteiseen pukeakseen jo talvikenkänsä ylleen, mutta mies äännähti jotakin ja viskoi keittiön nurkalta Riinalle ulkohousut.
   Lumi oli kosteaa päältä, mutta hanki kantoi häntä hyvin. Oli täydellinen keli kulkea pitkin maita ja mantuja hangella, voisi melkein kuvitella olevansa pelkkä keijukainen. Aivan kuin joku olisi ehkä kutsunutkin häntä sellaiseksi joskus.
   Mies upposi enemmän ja haki itselleen sukset. Ne olivat hassut leveät puukappaleet, joiden keskellä oli remmit, joilla kengät kuin kengät sai sidottua suksiin kiinni. Riina olisi halunnut kokeilla sellaisia itsekin, mutta eihän miehellä tietenkään sellaisia ollut hänelle antaa. Riina kulki hangella kuitenkin kepeästi ja mies pääsi suksillaan sutjakasti hänen perässä.
   "Meidän pitäisi käydä kaupassa", Riina sanoi valitessaan suunnakseen sen puolen aukeasta, missä kalliot nousivat kauniilla jyrkällä tavalla hangesta, kuin kiipeilemään houkutellakseen. Mies suksi perässä ja Riina jutteli hänelle ihan vain jutellakseen jostain, ymmärsi mies sitten tai ei.
   Riina höpisi juttujaan siihen asti, että he pääsivät kallion alle seisomaan. Se olikin paljon korkeampi, miltä se oli talon ikkunasta näyttänyt. Riina katsahti taaksepäin, kohti keltaista mökkiä, joka kohosi keskellä aukeaa kummallisena näkynä. Mies katsahti Riinaa ja sitten mökkiänsä.
   Riina osoitti taloa ja sanoi: "Talo".
   Mies katsoi taloaan ja sitten Riinaa.
   "Sano talo!" Riina yritti. Hän hymyili mielestään rohkaisevasti, mutta mies ei avannut suutansa edes yrittääkseen.
   "Koti", Riina sanoi sitten, "se voi olla Kotikin, kun se on sinun kotisi. Sano Koti!" Riina yritti ja sanoi vielä kerran sanan koti tavuttaen ja selkeästi. Mutta mies vain katseli.
   "Äh, aivan sama sitten", Riina sanoi, "on ihan kiva kun et puhu, minulla ei ole valmaan koskaan ollut yhtä hiljaista kavelia, jolle saa vain puhua."
   Riina kulutti aikaansa aina silloin tällöin puhetulvalla miehelle ja silloin tällöin seinämänkiipeily-yrityksillään, jotka useimmiten päättyivät hänen mätkähtämiseen lumeen, joka antoi mukavasti periksi, kun tipahti hiukan korkeammalta. Auringon sulattama lumi teki tepposet ja tipahti läjänä Riinan päälle kallion päältä, pudottaen Riinan kesken kiipeily-yrityksensä.
   Riina oli jo tuntea kiukkua tai surua säikähdettyään päälleen tippunutta lunta, mutta hän kuuli jotain kummallista, mikä keskeytti tunnereaktiot tyystin.
   Mies nauroi.