Metsätär

Luku 55

Eevi kulki Oskari perässään metsään, joka viimein herätti hänessä niitä tunteita, mitä hän oli kuvitellutkin Metsättären metsän hänessä herättävän. Yhtäkkiä kaikki tavanomainen, kaikki hänen tuntemansa metsästä katosi. Sammalet, mustikan ja puolukan varvut, männyt ja koivut, kivenlohkareetkin, kaikki vain katosivat ja niiden tilalle astui pimeys.
   Oskari oli ottanut onneksi taskulampun mukaan, mutta valokeila ei juuri auttanut. Hän puuskutti Eevin perässä, yski tupakkakeuhkoillaan ja pyysi Eeviä odottamaan vähän väliä, mutta Eevi juoksi edellä. Huusi isoäitiään. Huusi veljeäänkin.
   "Eevi!" Oskari huusi, "Odota, entä Riina? Missä Riina on?"
   Eevi pysähtyi vihdoin. Hän katsoi jalkoihinsa. Mies pääsi huohottaen hänen vierelleen ja valaisi Eevin kumisaappaiden alla maassa makaavan luurangon. Ihmisen luurangon. Oskari ei malttanut ihmetellä sitä enempää, se oli varmaan normaalein asia koko metsässä. Oskari heilautti taskulamppuaan kohti lähintä puuta ja Eevi seurasi valoa. Hän yritti erottaa sen pinnan muotoa, sen kaarnaa, sen oikeaa sävyä. Eihän se voinut pikimustakaan olla. Hän katsahti ylöspäin. Jostain olisi pitänyt pilkahtaa se sama tähtitaivas, joka oli heitä niin iloisesti tervehtinyt heidän saapuessaan metsään, mutta edes ylähäältä päin pimeys ei antanut lainkaan armoa.
   "Isoäiti voi olla kunnossa, jos se oli tuo lintu, joka vei hänet, ei se ollut mies, se saattoi vain tuoda isoäidin tänne, isoäiti voi olla kunnossa, ehkä hän etsii jotain, ehkä hän etsii veljeä", Eevi kertoi. Oskari osoitti lampullaan alemmas, jotta näki jonkin verran Eeviä, mutta ei sokaissut häntä valokehällä.
   "Mies?" Oskari kysyi.
   "Niin. Sylvin mies" Eevi tiuskaisi.
   "Eerikki?"
   "Häh? Eerikki?" Eevi ihmetteli, yritti nähdä Oskarin ilmeen, mutta taskulamppu esti häntä näkemästä miehen kasvoja laisinkaan.
   "Sen nimi on Eerikki, se luki siellä päiväkirjassa. Sekö siis on täällä?" Oskari kysyi. Valo hänen kädessään poukkoili ylös ja alas. Eevi ihmetteli, mitä Oskari oikein teki, mutta sitten pieni liekki heräsi ja Oskari sytytti uuden tupakan. "Sylvi onnistui?"
   "Et polta täällä", Eevi tiuskaisi, "sytytät koko metsän palamaan vielä."
   "Eikö se ratkaisisi ainakin sinun ongelmasi?" Oskari tiuskaisi takaisin ja veti savua keuhkoihinsa autuaasti.
   Eevi jatkoi matkaansa, Oskarin onneksi juoksematta, joskin yhä hyvin rivakasti niin pienillä koivilla kävellen.
   He kulkivat päämärättömästi pimeydessä. Oskari puhui suosta, mutta Eevi sivuutti ne puheet.
   Hänestä alkoi kuitenkin pian tuntua, että he kulkivat ympyrää, sillä mikään ei muuttunut maisemassa, joka imi kaiken valon itseensä. Mikään ei vihjannut siihen, että he olisivat ylipäätään liikkuneet yhtään mihinkään. Puut kasvoivat yhä yhtä paksuina kaikki, kaikki yhtä korkeina, kuin jonnekin atmosfääriin kadoten, sinne oksistonsa levittäen. Ja ne kasvoivat aina samoin väliajoin, Metsättären tarkoin istuttamina.
   Oskari törmäsi Eeviin, joka oli pysähtynyt äkisti: "Pitää kääntyä", Eevi ilmoitti, mutta Oskari teki kaikkea muuta, paitsi kääntyi. Hän ryntäsi metsään ilmestyneeseen valoon, aukioon, johon hän upposi surkeilla maastokengillään auttamatta pohkeitaan myöten, mutta josta hän vähät piittasi. Hän tähyili edessään aukeavaa suota taskulampulla, mutta sammutti sen pikaisesti, tajuttuaan, ettei se häntä auttanut laisinkaan.
   "Oskari!" Eevi kiljahti. Eihän hän yksin haluaisi metsään jäädä. Mutta Oskari talsi suolla, tähyili ympärilleen hervottomasti. Eevi asteli metsän rajalle, missä maa jo hiukan jousti.
   "Missä se talo on?" Oskari kysyi Eeviltä, joka rupesi itsekin etsimään taloa katseellaan.
   Sitä ei todella enää ollut. Eevi ehätti melkein epäillä itseään, kuvitteli olevansa väärällä suolla, mutta paikka oli taatusti oikea. Hän oli ollut siellä ennenkin, kulkenut karsikkopuulta jäniksenä suolle, pomppinut eteisen ovea raapimaan. Johdattanut Riinaa takaisin. Mutta nyt taloa ei ollut.
   "Se on poissa", Eevi sanoi häkellyksissään.
   "Sen täytyy olla täällä", Oskari sanoi, "Jos se pahuksen Eerikkikin on, niin on talonkin oltava."
   "Mutta kun ei ole! Se on ollut tuolla, mutta nyt se on poissa. Minä tiedän, olen ollut siellä ja nyt sitä ei enää ole! En tiedä missä mitään on! En löydä isoäitiä! En löydä ketään!" Eevi kiljaisi, nyyhkäisi ja lisäsi vielä pienellä piipittävällä äänellä, "en tiedä missä Riina on..."
   Oskari asteli lähemmäs, hankalasti suolta ylemmäs rämpien. Hän laski kätensä nyyhkyttävän Eevin olkapäälle ja kuiski: "Ei hätää. Me löydämme heidät."
   Eevi nosti katseensa Oskariin. Nyt hän näki miehen kasvot, kun taskulamppu oli sammutettu. Mies hymyili rohkaisevasti. Kaiken sen jälkeen, kahden vuoden jälkeen hän jaksoi uskoa löytävänsä tyttönsä. Eevi niiskutti ja pyyhkäisi takkinsa hihaan nenäänsä itseään kootessaan. Kuten aikuiset tekivät. Hän muisti silloin härkäsudin.
   "Se on varmaan poissa, koska isoäiti ei ehtinyt tehdä sitä sutijuttua", hän kertoi. Oskari nyökkäsi. He oleskelivat siinä, metsän ja suon rajassa vielä hetken, ennen kuin Oskari sanoi:
   "Sinä tiedät paljon. Olet fiksu tyttö. Sinä saat meidät kaikki vielä pois täältä. Etsitään ensin isoäitisi, sitten Riina, eikö?"
   Eevi nyökkäsi. Oskari asteli edeltä pimeään metsään ja Eevi vilkaisi vielä suon yllä kaartuvaa tähtitaivasta, ennen kuin seurasi perässä pilkkopimeään.
   He jatkoivat pimeydessä. Ja mitä pitempään Eeviä kulki, sitä enemmän hän kuuli. Hän ei enää kuullut pelkästään rytmikkäitä raksahduksia heidän askeltensa alla, mustassa, rutikuivassa maastossa. Hän kuuli aluksi vain tuulen kaltaista huminaa, mutta pian hän erotti siinä eri sävyjä. Niitä oli aivan liian paljon äänen voidakseen olla vain tuulta, eikä hän sitä paitsi tuntenut tuulen henkäisyäkään kasvoillaan. Hän hikoili kuivuudesta huolimatta ja kuunteli. Kuunteli niin tarkasti, että Oskarin askelet takana muuttuivat vain taustaksi. Ja sitten hän erotti.
   Hän erotti sanoja. Hän erotti voihkauksia ja pyyntöjä. Hän erotti epätoivoisia äännähdyksiä, vaimennettuja kiljahduksiakin. Hän erotti eri ääniä, äänensävyjä. Miehiä ja naisia, lapsiakin. Kaikkialta ympäriltään, kaikki yhtä lailla tukahdutettuina, kuin maan alta valituksiaan laukoen.
    Tai puiden sisältä.
   Eevi kuunteli niin tarkasti, ettei enää katsonut eteensä. Hän törmäsi puuhun. Tunsi sen nihkeän pinnan omaa poskeaan vasten hetken ja nojautuessaan poispäin tunsi sen sormillaankin. Kuin ihon. Kylmän, kuivan ihon. Oskarin taskulamppu siirtyi siihen puuhun. Mutta siirtyessään se valaisi hetken jotakin muuta. Jotain maassa lojuvaa.
   "Ei", Eevi sanoi ja siirtyi.
   Siirtyi itkemään isoäitinsä luokse.
   "Minä halusin vain elää", puut valittivat.
   "Minä halusin tappaa."
   "Minä halusin jättää hänet."
   "Minä halusin tuhota."
   "Minä halusin päättää itse kaiken."
   Eevi nyyhkytti. Silitti isoäitinsä hauraita kasvoja. Isoäitinsä, joka makasi niin luonnollisena siellä, täysin luonnottomassa paikassa, valittavien puiden ympäröimänä.
   Oskari hänen takanaan silitti puuta. Vetäisi äkkiä kätensä pois. Se livahti omalla tahdonvoimallaan rintataskuun ja vetäisi sieltä tupakka-askin esille. Hän otti yhden ja pisti askin takaisin. Hän kaivoi vetoketjullisesta taskusta sytyttimensä, ja vasta yrittäessään sytyttää tupakkaansa, yhä kasvot kiinni puun kasvoissa, joita tuskin pimeässä näki hän sytytti tulen.
   "Oskari" puu sanoi.
   Oskari pudotti sytyttimensä. Se tipahti maahan vaimeasti, mutta sen liekki tervehti iloisesti kuivaa, elotonta aluskasvillisuutta, joka roihahti liekkeihin räjähdyksen elkein. Se sai Oskarin astahtamaan taakse ja ihmettelemään, kuinka ripeästi tuli saattoikaan levitä.
   Eevi nosti katseensa. Vaikka silmät olivat kyyneleistä sumeat, hän näki paremmin kuin siihen asti oli nähnyt kertaakaan. Tulen ansiosta. Puu alkoi kiljua. Se oli tukahdutettua kiljuntaa ja liekkien roiskuessa puun juurilla, Eevi erotti kasvojen vääristyvän hirvittävään huutoon. Suu aukesi kuin syväksi mustaksi aukoksi ja pupillittomien silmien luomet liikahtelivat hervottomasti, kun puu yritti nähdä, mikä sitä poltti niin.
   Sentään isoäiti oli siinä. Maassa kuolleena, eikä kärsivänä puuna.
   Oskarin oli astuttava taaksepäin, kun tuli lähti ilakoiden liikkeelle. Oli kuin sillä olisi ollut oma mielensä. Se eteni lähimpään seuraavaan puuhun, jonka kasvot vääristyivät samankaltaisesti, jonka sisuksista kumpusi yhtä hirvittävä huuto.
   "Eevi!" Oskari huusi, kun sai viimein toimintakykynsä takaisin. Hän juoksi Eevin luokse ja kiskoi hänet irti isoäitinsä kalpeaa päätä halaamasta. Eevi irrotti otteensa turtana. Tulen kajo paljasti isoäidin tuijottavan elottomilla silmillään taivasta kohti, suun jääneen hiukan raolleen, mutta rintakehän luiden revähtäneen auki ja sen sisällön esiintyvän siinä, vailla sydäntä ja maksaa.
   "Meidän pitää lähteä!" Oskari huusi Eeville, joka sai tuen jaloilleen sitä itse tajuamatta. Tuli levisi mielettömästi eri suuntiin ja tuulen valittavat huokaukset muuttuivat hetki hetkeltä yhä kärkkäimmäksi kiljaisuiksi, pakokauhunomaisiksi huudoiksi.
   "Eevi, Eevi!" Oskari huusi ja Eevi lähti juoksemaan Oskarin kiskomaan suuntaan. Hän riuhtoi tyttöä kädestä eteenpäin, kuin he olisivat tulen kanssa kilpajuoksussa.
   "Eevi, mihin suuntaan, sano nyt perkele, mihin suuntaan", Oskari huusi tulen roihunan yli. Mistä minä tietäisin? Eevi vain ajatteli. Oskari juoksi sinnepäin, missä liekit eivät riekkuneet. Mutta keuhkot pistivät nopeasti vastaan ja kuumuus iski kuin seinämä.
   Oskari lyyhistyi yskimään. Hän nojasi polviinsa ensin, kakoi ja rojahti sitten maahan nelinkontin. Eeviäkin yskitti. Silmissä oli yhä usva kyynelistä, mutta nyt ne johtuivat savusta. Hän puuskutti ja katsoi takanaan tanssivia liekkejä, jotka vaikuttivat mielipuolisesti jahtaavan heitä. Niiden roiskunta ja rutina yhdessä vaimennettujen kauhunkirkaisujen kanssa pisti Eevin toivomaan, että hän voisi vain sulkea korvansa ja päästä siten eroon kaikesta siitä. Kaikesta siitä kauhusta, kuumasta, kuivasta, tuskasta.
   Mutta sitten tuli hetkeksi aivan hiljaista. Täysin äänetöntä. Saattoipa se jopa viilentää Eevin otsaa hetken, ennen kuin äänet palasivat roihuavina ja heidän ja tulen väliin ilmestynyt pienempi puu yhtyi äänten kakofoniaan valtavalla narinallaan.
   Metsätär oli kääntynyt tuleen päin. Sen selkä oli ontto, ja kaarna sen ympärillä kuin revitty irti. Tulen kajossa se muistutti ehkä enemmän naista, mutta sen pinta oli kaarnaa, ei muuta. Sen oksakädet nousivat ylöspäin, sen sormien risukkojen taipuessa kukin epämääräisesti eri suuntaan.
   Se narisi korviasärkevän kovaa, matalaa narinaansa, jonka korkeus nousi hiljaa. Ja kun sen päästämä ääni nousi, niin nousivat myös puut kaikkialla heidän ympärillään, kuivan maan järistessä alla. Eevi katsoi kyynelten peittämin silmin, kuinka jokainen huolellisesti paikalleen istutettu ihmispuu nousi valittaen yläilmoihin. Niiden juuret olivat heikot ja pienet ja ne irtosivat maasta vain pienen pölähdyksen kuivaa, kuollutta ainesta ympärilleen levittäen. Se ruokki liekkejä, jotka poksahtelivat innokkaina niille syötyteistä sytykkeistä.
   Puut nousivat ilmaan liekkejä pakoon, muutaman metrin korkeuteen, mihin liekit eivät niihin yltäneet. Metsättären päästämä korkea narina peitti valitukset allensa, muttei liekkien roihuntaa. Se oli unenomaista, epätodellista.
   Tulet tanssivat silti heitä kohti ja olivathan liekit jo puihinkin kavunneet. Ne kirmasivat niitä puita ylöspäin, joihin olivat päässeet käsiksi. Ne söivät puut kuiviksi hiilloksiksi ja kapusivat ylöspäin niiden pilvenpiirtäjämäisiin latvoihinsa, missä ne siirtyivät puista toiseen.
   Silti Metsätär piti puunsa ilmassa, narisi ja vapisi itsekin. Vasta kun yksi hiiltynyt puu putosi voimakkaasti tömähtäen maahan, halkesi maahan osuessaan kahtia ja valahti pelkäksi tuhkaksi ympärilleen, tulen yhä tanssiessa piirissä, Oskari nousi jaloilleen ja kiskoi Eeviäkin ylös.
   Eevi ei tajunnut, miksi Oskari jatkoi taas niin päättäväisesti, ennen kuin näki suon leijuvien puiden runkojen alta. Näki metsän, mistä he olivat tulleet. Näki karsikkopuun aina sieltä asti.
   Sinne Oskari suuntasi juoksujalkaa, Eeviä kädestä mukanaan kiskoen. Eikä Eevi pistänyt vastaan vaan juoksi perässä, puuskuttamatta lainkaan niin kovasti kuin hän. Kuivaa maa-ainesta putoili yhä heidän päällensä, kun he juoksivat suoraan puiden alapuolelta. Valitukset ja pelonsekaiset voivottelut kuuluivat nyt heidän yläpuoleltaan ja tuli jäi räiskymään taakse. Silti se eteni nopeasti, leijuvissa puissa.
   Mutta sitten hän kuuli tutun humahduksen, kuin huokauksen vain ja näki, kuinka ylhäällä liitävä lintu kaarsi heidän yläpuolellaan, suunnaten alaspäin, kohti Eeviä. Oskari kiskaisi heidät sivuun viime hetkellä.
   Lintu teki nopean käännöksen, muttei enää lentäen. Sen sulista oli muodostunut pitkä, musta mekko. Sen eteen kurottuvista jaloista kädet ja siivistä pelkkä repaleinen viitta. Se oli nainen, jonka sysimustat silmät ja pitkät kynnet olivat ainoa vihje siitä, että se oli vielä hetki sitten ollut lintu. Sen suu oli auennut, kuin se yrittäisi kirkua, mutta siitä pääsi pelkkää henkäystä.
   Naisen katse oli täynnä vihaa, kun hän kurottui tarttumaan Eeviä olkapäästä. Sen äkkinäiset liikkeet muistuttivat pikemmin lintua kuin ihmistä ja sen hampaat olivat pienet ja terävät, valmiina järsimään Eevin rinnasta sydämen ja sisuksista maksan. Eevi kiljui. Nainen olisi rääkynyt, jos olisi kyennyt. Oskari nousi ja yritti tönäistä naista pois, mutta joutuikin itse tönäistyksi maahan.
   Ja pian Eevi oli maassa naisen raatelukäsien alla.
   Tuli roihusi perässä.