Metsätär

Luku 49

Syksyn väriloisto antoi suolle aivan uuden kauniin seepiansävyisen loisteensa, mitä Liina rakastui ihailemaan niin, että vaati miestä aina herättämään itsensä, vaikka kuinka tuntisi olonsa väsyneeksi aamuisin. He olivat käyneet poimimassa mustikoita metsistä ja keränneet suonsa jo lähes lakattomaksi. He olivat löytäneet metsistä suppilovahveroita ja keltavahveroita, joista mies oli taiteillut herkullisia kastikkeita ja keittoja. He olivat saaneet ammutuksi nuoren hirvenkin, jonka lihasta riitti heille molemmille herkullisia aterioita pitkäksi aikaa.
   Kaikki sujui niin kepeän ihanasti, ettei Liina lainkaan harmitellut sitä, ettei ollutkaan seurannut sitä ihmeellistä jänistä kelopuun ohitse. Se, miten mies oli tullut hätääntyneenä häntä kutsuen paikan päälle, oli saanut hänet perääntymään, vaikka hän oli melkein muistanut, miksi olisi ehkä kannattanut jatkaa matkaansa. Hän oli melkein muistanut itsestään jotain, joka oli jollain Liinan mielessä muuttunut. Mutta nyt hän ei enää piitannut siitä.
   Syksyisinä pimeinä iltoina he polttelivat kamiinassa tulta ja pihkasta tekemiään kynttilöitä ja Liina huomasi katselevansa toisinaan heidän saunoessa kohti pohjoisen pimeää metsää. Sen puut vaikuttivat jättiläismäisiltä, kun taivas oli kuun loisteesta ja tähtien tuikkeesta kirkas. Oli kuin Liina olisi jo tutustunut kaikkeen mahdolliseen, mitä suolla ja sen jokaisen ilmansuunnan metsillä oli tarjottavanaan, paitsi tuohon mysteeriseen pimeyteen, joka seisoi hiljaa pohjoisessa.
   Kun he istuivat tylsän suureksi osaksi sisällä vietetyn syksyisen tihkusadepäivän päätteeksi sisällä, Liina katseli jälleen kamarin ikkunasta pohjoiseen. Koko päivän jatkunut sade ripotteli yhä lasia vasten.
   "Sinnekö välttämättä haluat?" Mies kysyi häneltä kamiinan äärestä. Mies vuoli puusta pientä hirveä Liinalle, hänen puueläin leikkeihinsä. Liina katsahti miestä ja kohautti olkiaan, mutta mieheltä ei jäänyt näkemättä hänen oikeaa mielipidettänsä. Mies lopetti vuolemisen ja huokaisi syvään: "Minulla on kyllä lyhty, jos on aivan pakko siellä käydä."
   Liina virkistyi: "Nyt hetikö?"
   Mies nyökkäsi, mutta se oli Liinasta kummallista. "Mikesi päivän paisteessa?" Liina kysyi. Jokin pimeydessä oli uhkaavaa, mutta hän ei osannut nimetä mikä. Varjot ne vain varmaankin pelottivat.
   "Parempi pimeässä, usko pois", mies sanoi. Sen sanottuaan hän haki lyhtynsä. Hän huolsi sitä jonkin aikaa, kunnes yhtäkkiä miehen ilme muuttui ihmetteleväksi. Hän vain tuijotti kapistusta.
   "Mitä?" Liina kysyi, katsellessaan miestä, "onko siinä hämähäkki?" Hän kysyi virnistäen, tietäen, ettei mies juuri piitannut hämähäkeistä.
   "Muistin vain juuri jotain, luulin jo kadottaneeni tämän", mies sanoi, katsoen lyhtyä, mutta pudisti sitten päätään ja kääntyi Liinaa kohden, " meidän on parempi mennä nyt saman tien sitten. Ei se heinää tee, joka pilviä vahtaa."
   Liina kikatti: "Eihän me mitään heiniä koskaan tehdä."
   "Mmm. Tules nyt."
   He lähtivät suon usvaiseen pimeään, missä sade yhä ripotteli. He kulkivat lähekkäin, sillä miestä pelotti pimeässä enemmän se, että tyttö saattaisi ottaa harha-askelen ja upota kosteikkoon. Koko ajan heidän rämpiessään eteenpäin myrskylyhty narisi ja nirisi, epätasaisella rytmillä, miehen kääntyillessä katsomaan, pysyihän tyttö perässä. Vielä he eivät lyhtyä sytyttäneet, sillä silmät kyllä tottuivat pimeään nopeasti.
   Liina pysähtyi kuuntelemaan ulvontaa takaapäin. Mies kääntyi ja hymyili äänelle. Se oli yksinäinen kaiku suolla, johon ei liittynyt lauman jäseniä.
   "Mikä?" Liina kysyi. Hän rytisti otsaansa ja puri hammasta yhteen. Tottahan hänen pitäisi tuo ääni tunnistaa, tottahan hänen pitäisi sana sille muistaa, joka niin kaunista ja tuttua ulvontaa päästi. Kyllä hän sen tiesi, mutta hän ei saanut sen nimeä kurkustaan ylös. Kuin se olisi kadonnut johonkin, vaikka hän aivan täysin käsitti, mikä se oli.
   Mies kääntyi tyttöön kohti huolissaan ja sanoi: "Susi."
   "Niin", Liina sanoi ja kikatti helpottuneena, "melkein unohdin. Susi tietenkin."
   "Niin. Ei niitä pelätä tarvitse. Ne pysyttelevät kyllä kaukana."
   "En minä pelännytkään, kunhan vain unohdin sanan."
   Mies nielaisi äänekkäästi ja jatkoi heidän johtamistaan oikeaan suuntaan. He jatkoivat suolla rämpimistä ja pysähtyivät seuraavan kerran vasta valtavien mustien puiden alle. Siellä mies sytytti myrskylyhdyn, jonka himmeässä valossa he astuivat pimeyteen. Kevyet suon sihinät ja litinät jäivät taakse ja vain heidän askeleittensa kepeä töminä kuivaa maata vasten oli enää kuultavissa hengityksen lisäksi.
   Mies siirsi lyhtyään lähemmäs puuta, jonka pinta oli musta ja juonteiden uurtama. Hän näki kasvot, jotka muodostuivat puun kylkeen sen mustasta pinnasta. Sen suu oli auki synkkänä aukkona ja silmät kuopilla, ilme tuskan vääristämä. Se vaikeroi hiljaa.
   "Mitä tuo ääni on?" Liina kysyi.
   Sitä kuului muualtakin. Hyvin hiljaista vaikerointia kaikkialta. Helposti sen saattoi kuvitella vain puiden narinaksi tai huulen heiluttamien lehtien kahinaksi, tai ehkä korkealle heidän yläpuolelleen puiden lehvästöön iskevien sadepisaroiden huminaksi, mutta mitään niistä se ei ollut. Se oli vaikerointia yhtä kaikki. Jotain sanoja saattoi jopa hahmottaa, kun kuunteli tarkasti. Ne kuuluivat ympäri metsää, kuin vain sen ilmasta pelkästään.
   "Apua", "Pimeää", "Missä", "Kauan".
   Mies katsoi tyttöä, joka puristi hänen kättänsä ja huomasi, kuinka huono idea paikan päälle tuleminen olikaan ollut. Hänen olisi pitänyt vain kieltää tyttöä ikinä menemästä metsään, ei tyttö olisi kuitenkaan sinne yksinään mennyt. Mutta sitä hän oli pelännyt ja ehkä hän oli siksi Liinan sinne tuonutkin. Ettei hän vahingossakaan tulisi sinne yksin.
   "Lähdetään", hän sanoi, mutta yllätyksekseen tunsi, kuinka Liina vetäisikin häntä toiseen suuntaan. Hän ei kyseenalaistanut tätä, vaan seurasi pientä kädestä kiskovaa Liinaa kuuliaisesti, roikottaen myrskylyhtyä sopivalla korkeudella, niin että he näkivät riittävästi eteenpäin. Myrskylyhty kitisi askelten tahdissa.
   Sitten rusahti. Mies hätkähti ja etsi vaistonomaisesti sitä outoa narisevaa otusta, ennen kuin tajusikaan, ettei ääni ollut muistuttanutkaan narinaa. Tyttö puristi yhä hänen kättään, mutta astahti nyt lähemmäs miestä. Mies laski myrskylyhtyään.
   Heidän jalkojensa juuressa oli luita. Eikä mitä tahansa luita, vaan helposti ihmisen luiksi tunnistettavia. Oli kuin ihminen olisi kuollut siihen ja mädäntynyt pois, eikä yksikään peto olisi kajonnut sen luihin, jotka makasivat tismalleen siinä asennossa, mihin se oli kuollessaan asettunut.
   Mies vetäisi tyttöä, ollen jo varma, ettei tämä enää haluaisi mennä lainkaan pidemmälle. Hän katsahti taaksepäin, kuin toivoen näkevänsä suolle, mutta pimeys imaisi kaiken sisäänsä.
   "Tuo ääni", Liina sanoi ja katsoi yhä eteenpäin, luiden yli. Poispäin kotitalosta.
   Mies ei tiennyt, mitä ääntä Liina tarkoitti. Hän yritti erotella vaikeroivia narinoita ja huminoita toisistaan, yritti erotella niin monta sanaa ja voivotusta kuin vain kykeni, mutta oli hankalaa erottaa yhtä ääntä toisesta. Hän ei ymmärtänyt, mitä ääntä tyttö tarkoitti.
   Sitten kuului selkeä, pitkä, matala narina, joka sai muut äänet loppumaan. Kaikki muut, paitsi miehen äkisti kiivastuneen hengityksen. Hän puristi tytön kättä lujasti ja pyöräytti myrskylyhtyä ilmassa.
   Se seisoi heidän oikealla puolellaan ja katseli. Sen kädet osoittivat alas ja sen pitkät sormet melkein laahasivat kuollutta maanpintaa. Sen pää oli hiukan kenossa ja se huojui kevyesti, kuin hakisi tasapainoa, mutta sen tarkemmin sitä oli vaikea pimeydessä erottaa muun kuin puita pienemmän kokonsa vuoksi.
   Mies riuhtaisi Liinaa lähdön merkiksi. Nyt heidän olisi juostava. Mahdollisimman nopeasti.
   "Ei, älä", Liina sanoikin, mutta mies kiskoi häntä mukanaan, kunnes tunsi pienen käden lipeävän omastaan. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan kauhuissaan tyttöä, joka tuijotti rohkean tuimasti takaisin: "Ei se tahdo pahaa!"
   Mies kurtisti kulmiaan tytölle: "Mitä pirua sinä höpötät, nyt mennään."
   "Ei, ei se ole paha", Liina sanoi ja mies tyrmistyi nähdessään, kuinka se oli asettunut lähemmäksi, juuri ja juuri myrskylyhdyn kepeään valoon. Se vain narisi.
   He molemmat jähmettyivät katsomaan sitä, joskin mies kauttaaltaan täristen ja huohottaen, tyttö vain tuijotellen. Liina katsahti miestä ja sanoi: "Se toi minut tänne."
   Se nosti pitkän käsivartensa, ja vaikutti hetken, että se tarttuisi Liinaan. Mies riuhtaisi tytön nopealla liikkeellä syliinsä yhdellä kädellään ja myrskylyhtyä toisessa käsivarren mitan päässä pidellen, perääntyi narisevan hahmon luota.
   Hän tunsi maan muuttuvan kosteaksi takanaan ja asteli varovaisemmin. Hänen oli pakko päästää tyttö kainalostaan, kun tämä riuhtoi, mutta sai tämän pideltyä aloillaan tiukalla otteella olkapäästä.
   Siellä sen hahmo näkyi yhä. Metsän pimeään heidän peruuttaessaan kadoten. Käsivarsi suorana, kuin jonnekin osoittaen. Mies ei uskaltanut seurata sen osoituksen suuntaa, hän piti vain katseensa kiinni siinä, kunnes se katosi pimeyteen tyystin. Mutta Liina katsoi siihen suuntaan, mihin se oli osoittanut. Kohti lännen metsän kukkulaa.
   Jostain syystä hänestä tuntui, että se osoitti yksinäistä keloa rakkamaalla.