Metsätär

Luku 31

Sari ajoi Kiiralta lainaamansa auton niin pitkälle metsään, että tie muuttui asvaltoidusta maantiestä pelkäksi maastoksi, joka sai auton pompahtelemaan ylös alas niin, että Sari pelkäsi rikkovansa vielä jotakin. Onneksi se oli kuitenkin vanha auto, eikä Kiiran mukaan menisi muutenkaan välttämättä seuraavasta katsastuksesta läpi. Joten menköön sitten rikki.
   Riina pompahteli pelkääjän paikalla ja reput olivat jo tipahtaneet takapenkeiltä Sarin keskustassa tekemien äkkinäisten jarrutusten vuoksi jalkatilaan. Oikeastaan pompahtelu oli Riinan mielestä vähemmän häiritsevää kuin äitinsä kaupungissa tekemät äkkinäiset käännökset ja hermoilu muista autoilijoista, jotka eivät hänen mukaansa noudattaneet liikenteen sääntöjä. Riina ei oikeastaan ollut edes aikaisemmin tiennyt, että äiti osasi ajaa autoa ja tuli vain vakuuttuneemmaksi siitä, että ei ehkä osannutkaan, kun oli tämän kyydissä. Saattoi hyvinkin olla, että Riina pääsi nauttimaan äitinsä ensimmäisestä itse toteutetusta ajelusta sitten autokoulun pääsykokeen.
    Sari päätti lopulta pysähtyä. Tie oli kaventunut aivan liikaa, että hän kykenisi tekemään U-käännöksen, mutta sillä kohdalla oli pieni levennys, joka mahdollistaisi auton kääntymisen ympäri.
   "Noniin, eiköhän tämä riitä", hän sanoi tyttärelleen, joka nyökkäsi ja astui ulos autosta. Sarin piti ottaa reput etupenkiltä, sillä takapenkin ovia ei saanut auki ulkopuolelta. Hän ojensi Riinan repun tälle. Siinä oli lähinnä hieman evästä. Takakontissa odotti pakatut matkalaukut, jotka saivat jäädä sinne pienen metsäretken ajaksi.
   He astelivat ulos ja lähtivät kulkemaan pientä polkua pitkin metsää kohti. Sen oli tarkoitus olla piristävä, tuttu metsäretki, mitä he olivat tehneet kotona ennen vanhaa. Vain he kaksi, keskellä metsää, eväät ja luonnon rauha. Riina kulki äitinsä perässä kuitenkin innostumatta, tuntien kaulakorunsa tömähtelevän rintaa vasten paidan alla. Äiti oli sentään ostanut siihen uuden ketjun.
   Sari ohjasi heidän kulkuaan, tunnustellen vähän väliä takkinsa taskua, jossa puhelin yhä oli. Ei hän ilman siihen asennettua ohjelmaa enää osaisi takaisin ikinä. Hänellä oli aina ollut huono suuntavaisto. Hän kulki määrätietoisesti autosta poispäin, kuin tietäisi minne oli menossa. Metsä oli aivan liian laaja sellaiseen tietämiseen. Tämä alue oli tunnettu juurikin sinne kadonneista sienestäjistä, marjastajista ja muista jostain syystä luontopolkuja kaihtavista kaheleista, joista suurin osa ehkäpä oli onneksi vain dementoituneita vanhuksia, mutta joiden joukkoon mahtui turhan paljon myös nuoria ihmisiä. Sarista oli hyvin epäilyttävää, että nuoret ihmiset saattoivat kadota sellaisena aikana, kun kaikilla taskussaan kannettava kartta mukana, joka osoitti kaiken lisäksi käyttäjänsä sijainnin maastossa. Ja jos yhteyttä ei löytänyt, saattoi joka tapauksessa soittaa itselleen etsintäapua hetkenä minä hyvänsä.
   Ellei akku loppunut.
   "Melko hiljaista eikö totta?" Sari sanoi Riinalle ajatuksiaan muualle saatellen, "Tulee ihan kotiseutu mieleen, kun ei kuule autojen moottorienkaan ääniä mistään." Riina seurasi vain, ei vastannut mitään. "Luuletko, että löydämme hyvän eväspaikan täältä jostain?"
   Riina ei edelleenkään vastannut mitään. Hänestä metsä oli pelottava. Hän höristi korviaan kuullakseen narinaa hetkenä minä hyvänsä, mutta yritti rohkaista itseään karhunkaltaiseksi, kuvitella, että metsästi itse, eikä mikään voinut häntä vainota.
   He kulkivat läpi tiheämpää ja harvempaa metsää. Kiersivät pieniä suopalstoja, nousivat rinteitä ikuisesti ylös, varoen liukkailla kallioilla askeliaan ja kipittivät samoja rinteitä alas lainkaan askeleitaan varomatta, pelkästään painovoiman antaen tehdä työnsä, vain jalkoja eteenpäin heitellen. Kun he saapuivat kolmannen jyrkän mäen huipulle, jossa näkymää saattoi jopa puuttomuuden vuoksi hetkeksi jäädä ihastelemaan kallion laelle, Sari päätti lopulta huokaista: "Eiköhän tämä paikka kelpaa, vai mitä luulet? Kohta tulee pimeääkin."
   Äiti oli oikeassa. Riina ei mielellään kulkisi metsässä pimeällä, mutta pitihän heidän vielä päästä takaisinkin, eikä siltä voisi välttyä. Hän ei ollut kuullut narinoita, tuskin oli kuullut muuta kuin tuulen huminaa ja heidän askeleitaan sekä satunnaisia äidin kommentteja. Ehkäpä nariseva jättiläinen ei edes osannut seurata heitä sinne asti. Ehkä se asusti siinä metsässä lähellä koulua. Ehkä tämä oli jonkin toisen hirviön aluetta.
   Riina katseli ympärilleen, kun äiti laskeutui istumaan kalliolle levitetylle istuinalustalle. Hän otti eväsleivät esiin repustaan ja ojensi toisen Riinalle. Se oli iso patonginpuolikas. Riinasta se näytti erittäin herkulliselta, mutta varmaankin myös pitkällä taivaltamisella oli osuutta asiaan. Heillä oli myös kylmää kaakaota ja vettä mukana, sekä hieman naposteltavaa Riinan repussa.
   "Kylläpäs maistuu", äiti sanoi haukattuaan leipäänsä, "aina ruoka maistuu paremmalta keskellä metsää. Kunpa vielä osattaisiin kyhätä nuotio pelkäämättä, että koko paikka syttyisi tuleen."
   Isä olisi osannut. Mutta sitä ei kannattanut ajatella. Riina söi leipäänsä ja haaveili ehkä jonkin verran lämpimästä sinapilla höystetystä makkarasta. Muisteli retkeä laavulle, jonka he olivat tehneet viimeisenä yhteisenä kesänään, mutta sitä ei kannattanut ajatella.
   Narisi.
   Riina kääntyi katsomaan heidän taakseen, kohti kuusien verhomaa metsää, jossa pimeys näytti jo voittaneen iltahämärän.
   "Se oli vain puu", äiti sanoi rauhoittavasti, mutta mistä äiti olisi sen voinut tietää? Riina katsoi vielä hetken, vaikkei olisi voinutkaan erottaa sitä mitenkään tuuheiden kuusien peittämän seinämän läpi. Hän näki vain niiden oksat ja sieltä täältä kuusien takaa erottuvan pimeyden, missä se saattoi hyvinkin lymytä.
   Sarista pimeys saapui aivan liian nopeasti. Ehkä hän ei ollut tarpeeksi pitkään aikaan ollut ulkona muistaakseen, kuinka nopeasti pimeys saapuikaan. Saatuaan leipänsä syödyksi hän havahtui siihen mitä oli tekemässä. Oli kuin joku toinen olisi ajanut heidät sinne, kuin joku toinen kävellyt hänen jaloillaan sinne asti ja hän olisi vain todellakin vienyt lastansa metsäretkelle, ajatellut palaavansa tämän kanssa turvallisesti takaisin, vaikkei asia ollut niin. Nyt vasta syötyään, hän tuntui saavansa ajatuksensa takaisin.
   Mitä minä olen tekemässä?
   Mutta se oli oikein. Sillä hän ei jaksanut enää. Hän saattaisi kaahata tiehensä, tärkein omaisuus oli jo takakontissa mukana. Joku löytäisi Riinan ja pitäisi tästä huolta, saattaisi ehkä hänet isänsä kanssa yhteenkin, jos hyvin kävisi, mutta hänestä ei olisi siihen enää. Hän vain kaahaisi pois, eikä jättäisi jälkeäkään heille seurattavaksi.
   Eihän hän sitä voinut tehdä. Mutta sitä hän oli tekemässä, eikä enää ollut asiaa perumista. Hän tiesi sen. Se joku toinen oli jo liikaa hänen vartalostaan hallussa ja veisi hänet autolle yksin, ilman Riinaa. Niin olisi kaikkien kannalta parempi. Ei hän jaksanut enää. Ei jaksanut.
   "Missä päin se auto nyt olikaan?" Hän kysyi, tai se joku toinen kysyi hänen suullaan ja kaivoi puhelimen taskusta. Hän katsoi näyttöä ja osoitti Riinalle väärää suuntaa, "tuolla päin!"
   Sydän rupesi takomaan rinnassa epämääräisinä lyönteinä, jotka muistuttivat pikemminkin järjetöntä paukuttamista sydämenkaltaisen lyönnin sijasta. Hän nousi ylös ja katsoi hetken patonkia syömään jäänyttä tytärtään, jolle ojensi kylmää kaakaotermosta. Riina maistoi sitä tyytyväisenä, ainakin Sarin mielestä tyytyväisenä.
   Tyttö oli kokenut liikaa koulussa ja hänen kanssaan. Ei hänestä ikinä enää tulisi normaalia, kyllä Sari sen tiesi. Hän oli jo liikaa tuhonnut Riinan lapsuutta, oli ollut aivan liian huono äiti ja nyt nostaisi varmasti itsensä tempauksellaan huonoimpien äitien kärkilistoille. Mutta eihän hän sentään ollut koskaan satuttanut tytärtään. Ei niin kuin oma äiti oli. Jättämällä Riinan tänne hän säästäisi tyttärensä tulemasta samanlaiseksi elämässään haahuilijaksi, kuin hänkin oli.
   Hän oli vain jättämässä tämän. Riina voisi kuvitella, että äiti katosi metsään, niin kuin sen Eevi tytön velikin oli kadonnut. Riina ei ottaisi syytä niskoilleen, ei kuvittelisi, että äiti olisi jättänyt hänet ikiajoiksi. Niinhän siinä varmasti kävisi. Jos hän olisi odottanut heidän saapumista kotona, he olisivat tulleet ja vieneet Riinan pois. Ei kukaan täysjärkinen sosiaalityön alan ammattilainen enää jättäisi tyttöä hänen huostaansa.
   Hänet vietäisiin minulta joka tapauksessa, Sari ajatteli. Se teki kaikesta helpompaa.
   Riinan mielestä äiti osoitti väärään suuntaan, mutta saattoi vain olla, että Riina oli mennyt kävellessä suunnista sekaisin. Hän vain nyökkäsi ja jatkoi hidasta leipänsä mutustelua.
   "Pitää käydä pissalla", äiti sanoi. Riina nousi seuratakseen, mutta äiti kääntyi katsomaan häntä kulmat kurtussa, "kyllä sinä voit täällä odottaa."
   Riina heilutti päätään kieltävästi.
   "Älä nyt", äiti sanoi ja käski Riinan kasata sillä välin kivistä tasapainoista tornia sen merkiksi, että he olivat käyneet siellä. Riina huokaisi ja totteli, saadakseen jotain muuta tekemistä siksi aikaa, kun äiti kävi kuusien välissä tarpeillaan.
   Riina jäi kokoamaan kivikasaa. Hän vilkuili välillä kuusien väliin, jonne äidin hahmo katosi siirrettyään tiheät oksat sivuun. Äiti oli jättänyt reppunsa siihen Riinan viereen ja Riina otti sieltä esiin vaahtokarkkeja, joita olisi ollut kieltämättä hauskempi paistaa nuotiolla kuin syödä kylmän kaakaon kera. Mutta ei hän valittanut. Ei hän saanut valittaa.
   Ei mistään.
   Ei siitä, että äiti otti aikansa tarpeita tehdessään. Ei siitä, että kivikasa ei ottanut pysyäkseen pystyssä ja hän joutui aloittamaan usein jo pelkästään neljän kiven kasattuaan alusta. Hän vaihteli kivien paikkaa ja yritti asettaa niitä suuruusjärjestyksessä, mutta kivet olivat hankalasti erimuotoisia ja vaikea asettaa päällekkäin.
   Hänen piti olla vahva, niin kuin karhukoru. Hänen piti esittää äidille, että kaikki oli hyvin, niin hän saisi olla äitinsä kanssa kotona. Hänen piti olla, kuin ei olisi koskaan törmännyt metsässä nariseviin hirviöihin, jottei äiti kuvittelisi hänen menettäneen järkeään. Hänen piti olla hyvä tytär, joka kuukauden erottamisen jälkeen koulusta ryhdistyisi ja opiskelisi ahkerasti, ei piittaisi siitä, ettei hänellä ollut ystäviä, niin kuin ei ollut aikaisemminkaan piitannut, mutta tällä kertaa hän ei myöskään ajautuisi riitoihin, vaikka joku vahingossa kiskaisisikin häneltä ketjun kaulaltaan.
   Kivikasa kaatui. Riina huokaisi ja katsahti kuusimetsää takanaan, joka kätki sisältönsä yhä vain paremmin. Hämärä alkoi muuttua pimeäksi muuallakin ympärillä. Riina katsahti alas pienelle kiviselle aukealle, jonka keskellä seisoi vanha mänty. Se seisoi yksinään keskellä kalliota, ympärillään vain pieni ruohotupsu. Sillä oli vain yksi oksa jäljellä, joka kurkotti lähintä metsänreunaa kohti.
   Riina katsoi tarkemmin puun runkoa, jonka kaarnassa oli eriskummallinen suorakulmion muotoinen aukko. Kuin joku olisi rapannut puuraukalta kaarnaa irti neliönmuotiselta alueelta. Sieltä asti sitä hädin tuskin erotti, mutta Riina ehdottaisi äidille, että he kävisivät katsomassa sitä.
   Hän katsahti jälleen taakseen ja tuntui siltä, kuin metsä olisi pimennyt lisää vain sen pienen hetken aikana, kun hän oli katsonut alapuolellaan kohoavaa mäntyä.
   Mitä pimeämmäksi kävi, sitä kauempana kuusimetsä tuntui kalliolta kohoavan.