Metsätär

Luku 24

Juhana saapui, tervehti iloisesti, niin kuin teki aina. Sarista oli käsittämätöntä, miten mies saattoi olla niin iloisella tuulella heti työviikon jälkeen. Sari ei jaksanut kuin levätä työviikkonsa jälkeen, jotta jaksaisi taas työskennellä seuraavankin viikon.
   "Sari", Juhana tuli hänen luokseen. Miehen ääni oli onneksi pehmeä, ei sellainen kimeä ja korvissa särisevä, niin kuin Riinalla oli.
   "Mm?" Sari kysyi.
   "Riina on poissa tolaltaan", Juhana vain sanoi.
   "Aah", Sari sanoi ja tunsi jänteidensä taas kiristyvän. Taasko se alkaisi? Juhanan saarna siitä, kuinka huono äiti Sari oli. Tai oikeastaan se ei ollut suoraa saarnaa kyseisestä asiasta, vaan kiertelevä ja vihjaileva, hänen toimintaansa alati kyseenalaistava saarna. "Eikö sinun pitäisi tulla hiukan aiemmin kotiin, kun Riinaa pelottaa? Eikö sinun kannattaisi jättää juomista vähemmäksi? Eikö olisi kiva tehdä yhdessä Riinan kanssa joskus jotain? Riina varmaan pitäisi, jos saattaisit hänet kouluun."
   "Hän sanoi, että hänellä on ikävä isäänsä."
   Sari ähkäisi ja nousi istumaan. Hän soi tuimimman omistamansa katseen Juhanalle, ennen kuin kuiskasi: "Kehtaatkin ottaa asian puheeksi."
   "Minä vain – ajattelin vain, että ehkä voisit puhua hänelle siitä, tai siis, siitä mitä hän teki ja miksi hänen luokseen ei kannata palata..."
   "Sinähän sen tiedät niin hyvin, mitä lapselle kannattaa kertoa ja mitä ei, soittaisit vain sinne lastensuojelulle, kun kerta vieläkin ajattelet minun olevan niin paska äiti."
   Juhana näytti turhautuvan ja kääntyi ympäri.
   "Tiedätkö, alan epäillä, että mitään ei koskaan tapahtunut. Että sinä vain päätit tekaista tällaisen jutun, että halusit tuntea itsesi vapaaksi ja otit tyttösi ja karkasit. Onko se niin?"
   Sari ei tiennyt hetkeen mitä tuntea, mutta ei hänen tarvinnutkaan tietää, kun kokonainen tunnekirjon skaala pyyhkäisi hänen ylitseen, tukahduttaen hänet silkkaan raivoon, kutistavaan häpeään, iljettävään itseinhoon ja lamaannuttavaan itsesääliin. Jopa pilkahdukseen huvittuneisuutta. Mutta mitä hänen pitäisi tehdä? Itkeä, kiljua, raivota, nauraa, huutaa kurkku suorana, vai vain painua pieneksi mytyksi peiton alle ja kadota?
   Sari kokosi kaikki tunteensa pieneksi mytyksi, nousi sängyltä ja seisoi suorana Juhanan edessä. Hän oli saanut tästä tarpeeksi. Eikös vain ollutkin saanut jo kauan sitten, siitä asti, kun tämä oli tullut hänen asunnolleen omin päin ja läksyttänyt Saria Riinan yksin jättämisestä, vaikkei todellisuudessa tiennyt lainkaan, kuinka hyvin he Riinan kanssa pärjäsivät silloin. Eikös Juhanasta ollutkin ollut vain riesaa, siitä lähtien, kun Sari oli saanut varoituksen töistä ja joutunut lopettamaan hauskanpitonsa ystäviensä kanssa.
   Juhana oli vähätellyt häntä, aivan kuten Oskari oli vähätellyt häntä. Vaikka vika oli tietenkin miehissä itsessään.
   "Ulos", Sari vain sanoi ja osoitti tyynesti ovea. Hän yllättyi itsekin äänensä rauhallisuutta. Siinä oli voimaa. Juhana oli kääntynyt katsomaan häntä. Sari näki tämän kuin ensimmäisen kerran, mutta täysin uudessa valossa. Nuo typerät tatuoinnit olivat pelkkää pelkoa ja alistuneisuutta peittävää pintaa. Tuo typerä rento olemus vain laiskuutta ja nöyryyttä. Koko Juhana oli naurettava pieni lapsen sotkema paperiarkki, ei mitään muuta.
   Juhana huokaisi ja talsi etuovea kohti, jolloin Sari oivalsi, ettei ollut tietenkään ollut miehelle tarpeeksi selkeä. Eiväthän miehet ymmärtäneet sellaisia hienovaraisia vihjeitä, kuin eleet ja äänensävy. Heille piti kertoa kaikki aina juurta jaksain.
   "Avaimet, kiitos", Sari siis lisäsi.
   Se sai Juhanan pysähtymään ja kääntymään jälleen ympäri. Se sai Juhanan katseeseen sellaista huvittavaa ällistystä, joka voimisti Sarin päätöksentekovarmuutta ja ryhtiä huomattavasti. Se sai ne ahdistavat tunteet siirtymään nopeasti sivuun ja toi tilalle uusia, voimaannuttavia aaltoja.
   "Mutta", mies vain sanoi ja toisti sanansa vielä, kuin olisi kadottanut täysin käsityskykynsä tapahtumien kulusta.
   "Anna avaimet ja painu ulos", Sari sanoi ja lisäsi kaiken varalta, "tämä oli tässä." Mutta ilmeisesti sekään ei riittänyt, sillä mies yhä vain seisoi siinä ja tuijotti.
   "Meidän suhteemme on loppu nyt Juhana", Sari selvensi kuin uutisjuontaja, "anna minun kotiavaimeni avainnipustasi ja lähde pois täältä."
   Juhana alkoi toimia hiljalleen, kuin hitaasti syttyvä kone, mutta samalla hän höpisi jotain, melkein kuin itsekseen. Sanat osoitettiin Sarille silti: "Sinä toimit nyt tunnekuohuissasi, sinun pitäisi ajatella tytärtäsi, ajatella pidemmälle, meidän pitäisi puhua tästä enemmän, et sinä tätä halua, et tiedä mitä teet."
   "Minä tiedän paremmin kuin arvaatkaan", Sari vastasi.
   Juhana ojensi avaimet ja katsoi vielä merkitsevästi Saria. Pitkään. Katse käväisi vielä jossain Sarin takana ja Juhana hymähti surumielisesti. Sari vilkaisi takana ovensa suussa seisovaa Riinaa, joka tuijotti Juhanaa, toinen käsi oven karmilla, toinen kaulalla, hopeista korua näpräten.
   "Vai että paremmin kuin arvaankaan", Juhana sanoi lähtiessään, ennen kuin sulki oven perässään, "sehän vastasi sitten kysymykseeni."