Metsätär

Luku 9

Riina kulki kotiseutujensa tutussa metsässä. Äiti kulki kimaltelevassa timanttimekossa, korkokengät jalassa hänen vierellään, ryhdikkäänä ja upeana, meikattuna kuin jääkuningattareksi. Metsän kaljuuntuneiden mustien puiden oksat kurottelivat Riinaa kohti, mutta väistelivät hänen äitinsä kulkua, tehden hänelle tilaa ja valoa ympärilleen.
   "Huulipuna unohtui", äiti sanoi, "käyn hakemassa, jatka sinä vain."
   Riinalla oli kädet täynnä pyykkiä, jota hänen piti viedä pesulaan. Hän jäi katsomaan, kun äiti liukui kauemmas ja puut hänen jäljessään sulkeutuivat jälleen kuin verhot näyttämöllä. Riina jatkoi matkaansa, vaikka puiden oksat kurottelivat häneen ja raapivat niskaa ja kasvoja. Häntä pelotti, paleli ja itketti.
   Kettu kulki hänen edestään. Sen punainen turkki loisti pimeässä metsässä ja tuuhea häntä heilautti taivaalle tulet. Se katsahti Riinaa päin ja sitten oikealle. Riina seurasi revon katsetta ja näki isänsä siellä, käsi ojossa, valmiina auttamaan.
   "Mutta jos menen sinne, en näe koskaan enää äitiä", Riina sanoi, iloiten siitä, että sai S-äänteen kuulumaan niin kauniin selkeänä.
   Repolainen katsoi häntä pitkään silmillään, jotka loistivat yhtä vihreänä kuin taivaan tuletkin. Se puhui, eikä Riina hämmentynyt siitä lainkaan, sillä olivathan ketut kaikissa saduissakin aina nokkelia ja viisaita otuksia, mutta sen ääni oli kaikkialta Riinan ympäriltä kuuluvaa kuiskausta, kuin useista suista, sekä miesten että naisten.
   "Sitten olet polkusi valinnut, kuljet sitä aina tuoneen asti. Metsä sulkee syleilyynsä, ja päättyy elosi painava lasti." Riina ei ollut kuulevinaan, vaikka kuiskaluista osa kuului aivan hänen korvansa juuresta. Hän jatkoi matkaansa ja ajatteli, että veisi pyykit pesuun ja kyllä äiti sitten palaisi, kyllä sitten palaisi, kyllä sitten palaisi.
   Kettu jatkoi matkaansa kauas vasemmalle ja vei tulensa mennessään. Riina jäi pimeään, pudotteli pyykkejään ja joutui niitä poimimaan matkalla. Niiden määrä kasvoi, mutta Riina jatkoi matkaansa, itku kurkussaan, oksien kurkotellessa lähemmäs ja tien hänen edessään kavetessa.

Hän heräsi kylmissään. Peitto oli rytyssä seinän ja sängyn välissä, tyyny pudonnut lattialle. Riina kurotti tyynynsä takaisin sänkyyn ja asetteli peittoa. Unen jälki ei hälvennyt, niin kuin yleensä teki, kun heräsi. Se saattoi olla painajainen, vaikkei Riina ollut aivan niin peloissaan herännyt. Oli ihan hyvä, ettei hän nyt nähnyt painajaista, kun äiti ei ollut paikalla.
   Riina katsahti vastapäiseen rakennukseen ikkunastaan. Yhden ikkunan ohitse kulki mies. Riina tuli ajatelleeksi isäänsä, jonka oli nähnyt unessaan. Hän muisti isän kertoneen satuja metsästä, jossa asui ilkeä noita. Ehkä sen sadun metsä oli hiipinyt hänen uneensa, ehkä ikävä isään oli ottanut pelottavan muotonsa. Isä olisi aina kotona, aina turvana.
   Mutta sillä tavalla Riina ei sietänyt isäänsä ajatella, sillä kyyneleet olivat heti kihota silmiin. Hän pyyhki ne pois määrätietoisesti ja ajatteli sitä, kuinka ankara isä oli ja kuinka hän ei olisi koskaan enää nähnyt äitiään, jos olisi jäänyt isänsä luokse. Nyt hän sentään saisi nähdä isäänsä, sitten kunhan vain... Kunhan mitä? Milloin hän oikeastaan saisikaan nähdä isäänsä?
   Kyyneleet kumpusivat taas esiin. Näkökentän sumeneminen teki pimeästä vieläkin karmivampaa ja Riina kipitti äkkiä huoneesta ulos äitinsä sänkyä kohti. Mutta patja lojui huoneen nurkassa tyhjänä. Riina ei kestänyt pimeyttä ja yksinäisyyttä vaan säntäsi äkkiä laittamaan kattovalon päälle. Se syttyi päästäen ilmaan pientä sirinää. Sen kirkkaassa valossa huone näytti yhä tyhjemmältä. Ehkä se ei enää ollut yhtä pelottava kuin oli ollut pimeällä, jolloin varjot loivat nurkkiin hirviöitä, mutta nyt yksinäisyys paisui entisestään.
   "Äiti?" Riina kysyi ja käväisi vessassa. Ei sielläkään ketään ollut. Hän oli tiennyt olevansa yksin, vaikka äiti olikin luvannut tulla kotiin ennen kuin hän heräisi. Eteisessä ei ollut kenkiä, joilla äiti oli lähtenyt. Riina laittoi valot päälle omaan huoneeseen ja vessan huoneeseen ja piti ovia auki. Se tuntui turvallisemmalta kuin ovien kiinni pitäminen. Silloin ne lähtisivät Riinan mielikuvituksessa itsestään aukenemaan, naristen uhkaavasti.
   Riina meni äitinsä sänkyyn ja kääri peittoa ympärilleen. Hän olisi halunnut avata tietokoneen ja katsoa jotain, saadakseen ajatuksensa poissa yksinolosta, mutta näytön sulkeuduttua siihen piti laittaa tuntematon koodi. Riina käpertyi siis peittoihin ja otti sinne jättäneensä pienen koirapehmolelunsa syliinsä. Hän rutisti sitä ja asettui mukavasti seinää vasten. Siitä näki sängyn viereisestä ikkunastakin ulos.
   Huokaisten Riina käpertyi sellaiseen asentoon, että näki eteisen ovelle. Hän oli säikähtää hahmoa nurkassa, kunnes tajusi sen olevan vain hänen roikkuva haalariasunsa. Hän voisi odottaa siinä äidin paluuta. Täytyi olla niin, että äiti oli arvioinut väärin Riinan nukkumaanmenoajan. Kyllä äiti pian palaisi. Kunhan hän uudestaan vain nukahtaisi.
   Kyllä äiti sitten palaisi. Kyllä sitten palaisi.
   Hänen huoneensa valo sammui. Se ei päästänyt erityistä ääntä sammuessaan. Huone vain pimeni, tuosta vain. Riina tuijotti sinne ihmeissään. Pimeys alkoi huoneen puolessa välin, minne olohuoneen kattovalaisin ei enää yltänyt.
   "Lamppu se vain paloi", hän kuuli isänsä äänen päässään, "korjataan se aamulla. Voit nyt nukkua täällä, tämän kerran."
   "Lamppu se vain paloi", Riina kuiskasi pimeyteen, kuin yksi niistä äänistä, joita kettu oli kuiskinut hänen unessaan. Mutta pimeys ei vastannut, että korjaisi lampun huomenna, eikä myöskään antanut armoa katseelle. Se muotoutui mieluummin katsojansa mielikuvituksessa uusiin mittoihin, ilkeän iloisesti, kuin irvaillakseen.
   Kyllä siellä varmasti joku katseli häntä, istuskeli hänen sängyllänsä ja katsoi suoraan häneen. Liikahtikin, niin kuin hahmot liikkuvat, vaikka yrittävät pysyä paikallaan. Liikahti hengittäessään tai asentoaan parantaessaan. Käänsi hiukan päätään.
   Riina veti peittoaan ylemmäs ja silmät sumenivat taas. Hän rutisti pehmolelukoiraansa sylissään ja antoi kyynelten tulla. Tärisi, vaikka oli kuumissaan. Eikä saanut silmiään kiinni, ei uskaltanut sulkea niitä huoneensa nurkkaa katsellessaan, siellä istuvaa hahmoa peläten. Peläten, että se nousisi ja kävelisi hänen luokseen.
   Peläten yksinäisyyttä ja pimeää.
   Riina muisti isän käden rauhoittavan silityksen, hänen käheän äänen ja lauluäänen. Hänen turvallisen halauksensa ja ikuisen vakaan läsnäolon. Nytkin hän olisi siinä, jos vain tietäisi, kuinka Riina pelkäsi. Isä olisi siinä, sanoisi, äiti palaisi pian. Kunhan hän vain nukahtaisi. Sitten hän palaisi.
   Kyllä hän sitten palaisi.
   Kyllä sitten palaisi.