Metsätär

Luku 38

Isoäiti tuli vastaan risteykseen, niin kuin usein tekikin, mutta tällä kertaa hän näytti närkästyneeltä. Ei sitä voinut päätellä muusta kuin lievästä muutoksesta kulmakarvoissa, jotka laskeutuivat tyypillistä alemmaksi ja tietenkin siitä ilmapiiristä, mikä isoäidin ympärillä velloi. Eevi ihmetteli autosta laskeuduttuaan hetken isoäitinsä ilmettä, mutta sitten hän siirtyi ihmettelemään tiellä olevaa kaaosta. Yleensä risteys oli tuskin tunnistettavissa, tuskin yksikään auto oli tietä käyttänyt sitten viimeisen Eevin vierailun, mutta tällä kertaa kurainen tie oli ajettu muhkuraiseksi monista renkaiden jäljistä.
   "Jaaha, mitäs täällä on tapahtunut?" Isä kysyi.
   "Minähän sanoin, että sinun olisi pitänyt viedä Eevi vain sen metsäpolun päähän, tässä oli se tutkinta, löytyi se auto. Katso nyt, auto meni ihan kuraiseksi", äiti kitisi pelkääjänpaikalta, nousematta paikaltaan, ilmeisesti tahtomatta kurata kenkiään. Isä murahti vastauksensa:
   "Ja sinustako on viisasta päästää tyttö yksinään metsään, jossa tämä katoamistapauskin on ollut, mitäs helvettiä se sellainen on?"
   "Eevi tuntee kyllä tiensä", äiti aloitti, mutta isä keskeytti hänet ja Eevi lakkasi kuuntelemasta. Hän sai laukkunsa takakontista ja kipitti vikkelästi isoäitinsä luokse, jonka mustan mekon helmat olivat värjääntynyt kurasta läiskikkääksi harmaaksi.
   "Näkemiin sitten", isoäiti sanoi vanhemmille, kääntyessään Eevin kanssa ympäri.
   Kun äänet vaimenivat heidän kulkiessaan eteenpäin, Eevi huokaisi helpotuksesta. Oli vihdoin vain hiljaista. Riitelyä oli kestänyt jo viikkotolkulla.
   Eevin olo oli tunkkainen jatkuvasta kinastelun kuuntelusta, mitä vanhemmat eivät osanneet tehdä nostamatta ääntään. Veljestä riita oli tälläkin kertaa herännyt. Oli ristiriitaista, miten veljen katoaminen sai vanhemmat pyrkimään suojelemaan Eeviä enemmän ja viettämään enemmän aikaa hänen kanssaan, mutta samalla Eevin toivomaan, että he jättäisivät hänet vain rauhaan.
   Korppi lehahti lentoon korvesta, mustat pitkät siivet suhahtaen ilmassa heidän yläpuolellaan, kuin huokaisten ja sai Eevin kiinnittämään katseensa tuohon liihottavaan mustaan hahmoon. Hän törmäsi isoäitinsä käteen, joka oli asetettu kuin pysähdysmerkiksi taaksepäin ja Eevi jäi ihmettelemään isoäitinsä tarkkaava ilmettä, joka seurasi korppia.
   Korppi ei raakunut. Kun se oli lentänyt tiehensä, isoäiti jäi katselemaan metsää siihen suuntaan, mistä lintu oli lähtenyt liikkeelle. Hänen syvänruskeat silmänsä näyttivät pelkiltä mustilta aukoilta, kun hänen katseensa siirtyi kuin jokaiseen puuhun erikseen tarkastelemaan tilannetta. Eevi ei seurannut katsetta. Hän vain kuunteli. Omaa hengitystään, omaa sydämensä sykettä ja verensä kohinaa.
   He kävelivät kengät litisten ja helmat yhä vain kuraantuen. Eevikin oli pukeutunut mustaan mekkoonsa, isoäitiänsä miellyttääkseen, joskin sen mekon helmat eivät laahanneet maata, vaan heilahtelivat polvien tasossa. Vain yksittäiset kurapisarat ylsivät sotkemaan mekkoa pelkkien sukkahousujen ja kenkien sijasta.
   Kun he vihdoin saavuttivat isoäidin keltaisen mökin pihan, Eevi ei enää malttanut pitää suutansa kiinni: "Minä niin vihaan sitä, kun ne riitelevät ihan koko ajan. Se on vain pahentunut, kun veli lähti, vaikka ne sanoi, että ne yrittää olla riitelemättä ja että vietetään enemmän aikaa keskenään! Se on ihan typerää! En minä jaksa niiden kanssa olla, kun ne koko ajan kinastelee!"
   "Riinaa ei ole löytynyt", isoäiti sanoi. Keskeytti. Kuin ei olisi kuunnellutkaan Eevin purkautumista. Hän puri hampaitaan yhteen. Ilmeisesti Eevin asialla ei ollut merkitystä.
   "Ei", hän sanoi. Riina oli ollut kateissa jo muutaman kuukauden, "Joku auto löydettiin."
   "Se oli risteyksessä", isoäiti sanoi ja heilautti sitten kättään kasvojensa edessä kuin pyyhkiäkseen ikävän muiston. Eevi saattoi vain kuvitella, kuinka hermostuttavaa isoäidistä oli, kun piha pyöri poliiseista ja kuinka ärsyttävää isoäidistä oli varmasti ollut, jos joku heistä oli saattanut haastatella häntäkin tilanteesta. Isoäiti kun ei sietänyt vääriä kysymyksiä ja tuskinpa poliisit hänen mielestään mitään muuta kysyivätkään. Mutta sitten isoäiti vaihto sutjakasti aihetta, "talo täytyy suihkuttaa, jätin sen sinulle tällä kertaa."
   "Ai", Eevi sanoi ja tunsi yhtäkkiä rauhoittuneensa. Isoäiti ei ollut koskaan antanut hänen vielä suihkuttaa taloa. Se tarkoitti juurikin sudilla talon ympärikäymistä, isoäidin salaisen yrttiseoksen pisarointia talon ympäri ja suitsukkeen sytyttämistä sisätiloissa.
   "Tule", isoäiti hoputti jo ovensuusta ja Eevi pinkaisi juoksuksi. Hän riisui kenkänsä ulkona ja takkinsa eteisessä, ettei sotkisi taloa ja astuttuaan mustissa vaatteissaan eteiseen, isoäiti katsoi häntä päästä varpaisiin ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi. Eevin olo koheni entisestään.
   He menivät keittiöön, missä mummo esitteli yrtit ja kukat. Oli valkosipulia, jonka kynnen Eevin piti veitsellä murskata ja pilkkoa saviseen astiaan, jonka pohja ei ollut aikaisemmista seoksista koskaan saanut tavallista oranssiin kuultavaa väriänsä enää takaisin. Hän ripotteli suolaa aivan tavanomaisesta merisuolalaatikosta astiaan ja murskasi sitä huhmareella, sitten hän lisäsi vielä kuivatettuja kukkia, joista hän tunnisti itse metsätähden ja suokukan, sekä ulpukan lehden. Ne murskattuaan sekaan hän laittoi vielä havuja ja multaa, sekä tilkan tervaa astiaan, johon sekoitti kiehuvaa vettä kaiken päällä juuri sen verran, että seos sakeutui mustanvihreäksi nesteeksi.
   "Tätä osaa et saa vielä tehdä", isoäiti sanoi, kun otti rintaneuleensa mustata mekostaan. Se oli pelkkä mustuneesta teräksestä muotoiltu & -merkkiä muistuttava kuvio, mihin Eevi ei ollut paljon voinut kiinnittää huomiota, tuskinhan se erottui mustan mekon rintamuksesta värjäydyttyään lähes yhtä tummaksi. Mutta katsoessaan tarkemmin hän huomasi sen esittävän käärmettä. Isoäiti otti neulan ja tuikkasi sillä sormenpäätänsä. Tummanpunainen verikarpalo nousi iholle, mistä isoäiti antoi sen tipahtaa verkalleen savimaljan seokseen.
   "Jatka sekoittamista", isoäiti sanoi ja Eevi totteli, katsellen, miten yksi pieni veripisara tuntui värjäävän koko tummanvihertävän seoksen täysin mustaksi. Isoäiti ojensi hänelle pienestä puisesta rasiasta vitriinistään sudin.
   Ulos mennessään oven yläpuolella roikkuva kivistä ja pienistä luista tehty helistin päästi tuttua sointiansa. Eevi teki työnsä tunnollisesti, muistellen, miten isoäitikin kävi talon hitaasti, askel askeleelta läpi, mutta kuitenkaan aivan liikoja nestettä yhteen kohtaan käyttämättä, ettei se aivan loppuisi kesken kaiken.
   "Poissa pysyväksi, verettä vartovaksi, kauaksi kadottavaksi", hän hoki hiljaa, kuten isoäitikin oli tehnyt, jokaisen värssyn toistaen aina jokaisella askelellaan ja välissä aina sudilla tasaisesti nestettä seiniin pärskyttäessään.
   Eevi pysähtyi tarkastelemaan nestettä savikipossa. Hän ajatteli isoäidin kertomaa tarinaa Metsättärestä. Ja hän ajatteli kostonhimoisia kuolleita. Voisiko Metsätär olla kaiken sen takana? Siksikö isoäitikin nyt alkoi opettaa hänelle temppujaan? Sillä Metsätär oli toiminut niin aktiivisesti. Vienyt sekä veljen, että Riinankin.
   Ovi avautui naristen ja isoäiti tuijotteli häntä eteisestä kädet ristissä ja jokseenkin jälleen nyreyttä ympärilleen valaen: "Siihenkös jäit?"
   "Miksi tätä tehdään?" Eevi kysyi ja katsahti nestettä, joka oli juuri sopivasti loppunut, kun hän oli ruiskauttanut viimeisetkin sudin pisarat kohti kuistia ja lausunut vielä kerran värssyt.
   "Pahoja henkiä vastaan."
   Sisällä tuoksui jo pihkalta ja ehkä hiukan kaneliltakin. Isoäiti leipoi korvapuusteja. Eevi istahti kamarin nojatuolille sytyttämättömän kamiinan ääreen ja katsahti mummoaan, joka istui ryhdikkäästi kiikkumatta kiikkutuolissaan. Hänellä oli toinen puinen rasia käsissään, josta hän otti esiin vanhan neulan. Se muistutti Eeviä neuvoloiden rokotepiikeistä, mutta se oli ikävällä tavalla isompi. Rasiassa oli myös joko se sama tai samanlainen hillopurkki, minkä hän oli nähnyt isoäidin jättävän karsikkopuun alle.
   Eevi katsoi, kuinka isoäiti napitti pitkähihaisen mekkonsa ranteiden napit auki ja kääri hihaa ohutta käsivarttaan ylös aina kyynärtaipeen yläpuolelle asti. Siinä hän näki, isoäitinsä kyynärtaipeessa monta arpeutunutta pistojälkeä. Isoäiti kiepautti nahkaisen remmin rasiasta hauiksensa ympäri ja piti käsivarttaan suorana syliään kohti. Rasian hän asetti jalkojensa väliin ja tottunein liikkein hän vei neulan kyynärtaipeeseensa ja pisti sen ihonsa läpi. Pistäminen vaati voimaa, neula oli terävimmät päivänsä jo nähnyt. Eevi olisi halunnut puristaa silmänsä kiinni, mutta hän katsoi kuitenkin, lievän iljetyksen vallassa, kuinka isoäiti liikutteli neulaa kyynärtaipeen sisällä, kunnes se päästä alkoi tipahdella verta. Veri meni lasista putkiosaa pitkin alaspäin ja isoäiti asetti putken hillopurkin yläpuolelle. Siihen veri tipahteli. Verkalleen. Isoäiti otti nahkaisen remmin pois käsivartensa ympäriltä ja rupesi sulkemaan ja aukomaan neulottua kättään. Veri tipahteli sen myötä hiukan nopeammin, täyttäen pienen hillopurkin pohjaa.
   Eevi ei keksinyt mitä sanoa. Hän tajusi pian, että isoäiti oletti Eevinkin tekevän samaa joku päivä, mikäli hän nyt opetti hänelle noitakonstejaan. Kuvotus muuttui peloksi ja sai Eevin epäilemään isoäidin motiiveja. Olisiko taikakonstien oppiminen edes tuon arvoista? Pitäisikö tätä todella toteuttaa jokaisena täysikuun aikana?
   "Se pyörryttää ensimmäisiä kertoja", isoäiti sanoi, kun hillopurkki alkoi olla puolessa välissä tahmeasta punaisesta nesteestä täynnä, "sitten se ei tunnu missään ja nyt, kun alkaa olla vanha, se pyörryttää taas. Ja kuten näet, verikään ei virtaa kuten ennen." Tämän sanottuaan isoäiti katsahti merkitsevästi Eeviin.
   Silloin Eevi muisti isoveljen sanat, kun tämä ei ollut enää halunnut tulla isoäidin mökille käymään.
   "Se on ihan kahjo, ei se mitään temppuja tee, sekoilee vaan, ei vastaa koska ei muista, sekoilee kuin muistisairas."
   Nyt kun Eevi näki isoäitinsä pudottavan hitaammin tippuvaa vertansa lasiseen purkkiin, hän todella harkitsi sitä, että isoveli oli saattanut olla oikeassa. Ehkäpä isoäiti ei muistanut enää tarpeeksi hyvin, miksi asioita tehtiin ja jätti siksi vastaamatta. Ehkäpä kaiken sen tarkoitus oli joskus muinoin ollut jokin aivan tavallinen asia, kuten eläimille ruuantähteiden vienti, kun hän vei hillopurkissa verta karsikkopuun juurelle, ehkä hän luuli puhdistavansa ikkunoita, kun suitsi kummallisia yrttiseoksiaan talonsa seinämiin.
   Ehkä pelkästä sadusta oli tullut isoäidin mielessä tosiasia, kun hän kulki hiljaa metsässä, peläten olemattomia.
   Mutta olihan Eevi kokenut sen itsekin. Oli paennut jäniksen lailla Metsätärtä, joka sai isoveljen kiinni. Oli kuullut, kuinka se teki kaikesta tyystin äänetöntä. Oli kuullut sen narinaa ja nähnyt sen seisovan siellä, puun lailla huojuen.
   "Sinä epäilet", isoäiti totesi, kun irrotti viimein neulan suonestaan ja peitti haavansa pienellä paperitupolla, vaikkakin vuodon vähäisyydestä päätellen ele oli turhaa. Ei hänen tarvinnut sitä kauan puristaa, ennen kuin pystyi jo laskemaan pitkähihaisen hihansa ja sulkemaan napit takaisin kiinni.
   "Veljesikin alkoi epäillä samoihin aikoihin", isoäiti sanoi, "olin kyllä ehtinyt opettaa hänelle muutakin. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä. Häntä pelotti. Sinullakaan ei ole yhtään syytä epäillä. Ei sen jälkeen, mitä kohtasit metsässä", isoäiti sanoi samalla, kun sulki hillopurkin kantta tiukasti. Veri hölskyi purkissa ja sai lasin tahrattomankin pinnan tuhriintumaan verestä.
   "Mutta en minä ole varma", Eevi sanoi, "en minä ole mistään varma."
   "Sinä kohtasit sen Eevi", isoäiti sanoi, "kohtasit sen ja koit kuinka Hiljaa se saattoi veljesi toisaalle."
   Eevi kurtisti kulmiaan ja päätti kysyä, vaikka olettikin jäävän vastauksetta: "Ja se vei Riinankin?"
   Isoäiti huokaisi kalpeana: "Otaksun niin."
   "Otaksut", Eevi sanoi.
   "Oletan, että Riina, jonka tapasimme, oli äänekäs ja pahatapainen tyttö. Juuri sellainen, minkälaisista Metsättäremme ei piittaa. Sellainen, jonka hän haluaa hiljentää."
   "Mutta ei hän ollut", Eevi sanoi, itsensäkin yllättäen.
   "Kuinka niin ei ollut? Eikö hän hyökännyt kimppuusi jumppatunnilla?"
   "On, mutta", Eevi sanoi ja etsi sanoja epäilyksilleen. Yhtäkkiä häntä nolotti. Hän ei ollut paljastanut isoäidilleen, millainen hirviö saattoi olla. Saattaisiko hän edes sanoa sellaista ääneen?
   Silloin isoäidinkin levottomuus tyyntyi. Hän laski ruiskun ja rasian, sekä verisen hillopurkin lattialle ja hänestä huokuvat närkästyneisyys taantui. Hän salli Eevin ajatella rauhassa ja odotti kärsivällisesti kiikkustuolissaan kiikkumatta vastaustaan.
   Eevi rentoutui hiukan ja ajatteli Riinaa: "Minähän se oikeastaan aloitin Riinan kiusaamisen. Halusin varmuudella kavereita Siiristä ja Saarasta, niistä kaksosista luokallani, ne vähän niin kuin kaikkien yläpuolella, jollain typerällä tavalla. Ja tiesin, että pääsen niiden suosioon, jos osoitan olevani sellainen tietynlainen tyyppi, sellainen – siisti", Eevi sanoi ja punastui hiukan, sillä oli tuntevinaan hiukan halveksuntaa isoäitinsä katseesta, "mutta se oli ihan typerää, mutta niin minä siis tein – kiusasin Riinaa, joka oli uusi ja sitten siinä meni aika kauan, eikä Riina piitannut oikein mistään, kunnes tehtiin se roskistemppu ja tönäistiin Riina bioroskikseen", punaisuus vain nousi ja päätä kuumotti, kun isoäiti katsoi häntä tiukasti ja Eevi tajusi asioita puhuessaan, miten kauheasti oli käyttäytynyt, "ja silloin se kävi minun kimppuuni, mutta en minä sitä siitä syyttänyt, koska se oli vain järkevää ja minäkin olisin ehkä tehnyt niin. Tai sitten en olisi – ja juuri siksi minä tavallaan kunnioitin häntä sen jälkeen. Riina vaikutti olevan vahva, vaikka vetäytyikin usein."
   Eevi piti pienen tauon ja pohti sitä, miten hänen näkemyksensä Riinasta oli sen jälkeen muuttunut. Hän muisti katselleensa Riinaa ikkunasta kotonaan, ilta toisensa jälkeen, aina yksinään ja omissa puuhissaan uppoutuneena. Ei hän ollut koskaan todistanut Riinan itsessään aiheuttavan hälinää tai kaaosta, hänet oli aina vain yllytetty siihen.
   "Minusta Riina vaikutti pikemmin hiljaiselta ja rauhalliselta, mutta liiaksi yllytettynä hän puolustautui."
   Isoäiti nyökkäsi ja odotti Eevin jatkavan, mutta Eevi ei hetkeen tiennyt mistä jatkaa. Hän oli kadottanut punaisen lankansa pohdinnoissaan ja ihmetteli, miksi olikaan alkanut selittää Riinasta ylipäätänsä isoäidilleen. Hän muisti sitten mummonsa olettaneen, että Riina oli sellainen, kuin sadun Ukko-poika. Hän muisti jumppatunnin ja kertoi vielä siitä:
   "Jumppatunnilla me vain juostiin sattumalta toisiamme päin ja törmättiin ja minun sormi lipesi vahingossa sen kaulakoruun, minä vannon, en halunnut rikkoa sen korua, se oli kaunis koru – siinä oli karhu ja timantti ja oikeasti minä halusin pyytää Riinalta anteeksi. Mutta se oli siis vahinko, en aikonut enää kiusata sitä."
   "Karhukoru", isoäiti sanoi. Hänen päänsä oli hiukan kääntynyt. Oli ehkä herttaista, ehkä kummallista, että isoäiti oli takertunut juuri tuohon yksityiskohtaan. Ehkä se oli dementoitumista.
   "Niin, karhukoru. Se sopii sille." Eevi vain sanoi ja hän meinasi punastua jälleen, sillä sanat kuulostivat jokseenkin lapsellisilta, mutta isoäiti antoikin hänelle hyväksyvän nyökkäyksen. Hän innostui jatkamaan: "Eikä me isoveljenkään kanssa möykätty silloin, me oltiin ihan kiltisti, niin kuin olet opettanut ja se oli ihan eri metsän osa, siellä lähellä kotoa ja kun se tuli, minä pakenin, juoksin, niin kuin jänis ja puristin-"
   "Pakenit?" Isoäiti sanoi kärkkäästi.
   "Niin, kun oli se jäniksenkäpälä, josta kerroit, se-"
   "Et kertonut, että pakenit", isoäiti sanoi kärkkäästi. Se sai Eevin hiukan ihmettelemään tilannetta:
   "Mitä sinä sitten luulit, että olin vain ja katselin?"
   "Luulin, että olit hiljaa.", isoäiti sanoi.
   Eevi ei keksinyt mitään sanottavaa siihen. Ehkä hänen olisi pitänyt selventää isoäidille koko tilanne alusta loppuun silloin, kun hän ensimmäistä kertaa kertoi tilanteesta metsässä, mutta eihän isoäiti koskaan itsekään puhunut asioita loppuun asti selvästi.
   "Minun on tarkistettava eräs asia", isoäiti sanoi ja liihotti keittiöön. Eevi tietenkin ryntäsi perään, varoen tarkoin ollen potkaisematta kumoon hillopurkkiastiaa lattialla. Isoäiti otti lukitusta vitriinikaapistaan kaksi purnukkaa. Sitä tehdessään hän sanoi:
   "Saattaa olla, että olen tulkinnut tilanteen väärin. Voi kuinka toivonkaan, että en olisi. Mutta minun on otettava selvää, minun on kurkistettava sinne." Vitriinikaappi oli Eevin tietäen täynnä pelkästään samankaltaisia lasisia, puisia ja savisia kippoja, isoja ja pieniä, kaikkien sisällä eri aineita, litkuja tai kuivuneita kukkia, ehkä lihaa ja mausteitakin, ehkä jotain täysin käsittämätöntä.
   Eevi istahti keittiön pöydän vastakkaiselle penkille, kun isoäiti istahti toiselle puolelle ja avasi kaksi samankaltaista rasiaa. Toisesta tuli esiin pilkottuja, ehkä puun oksia muistuttavia asioita, mutta hiukan vetelämpiä. Saattoi olla kyseessä joku kala. Toisessa oli pelkkää multaa.
   Eevin ei tarvinnut tällä kertaa kysyä, kun isoäiti selitti jo: "Tämä on kyytä", hän sanoi ottaessaan palan itselleen ja viedessään sen suuhunsa. Hän pureskeli sitkasta kyynpalasta tottuneesti ja sulki purkin saman tien. Sitten hän kastoi kätensä lasissa odottaneeseen veteen, minkä Eevi oli olettanut olevan siinä vain juomaveden tarkoituksena. Sitten hän kastoi molemmat sormensa multapurkkiin ja pyöritteli sormiaan siinä huolellisesti
   "Ja siinä on multaa", Eevi sanoi, piittaamatta siitä, että kuulosti näsäviisaalta.
   "Siinä on hautausmaan multaa", isoäiti korjasi tyynesti. Eevi hätkähti ajatusta isoäidistä lapion kanssa hautuumaalla keräämässä hautojen multia mukaansa. Mutta nähdessään, kuinka isoäiti levitti multaa molemmin sormin silmiensä päälle ja kävi sitten pitkäkseen penkillensä, kuin ruumisarkkuun, hän hätkähti vielä enemmän. Isoäiti sanoi:
   "Minun täytyy kurkistaa toiselle puolen. Metsättären metsään."
   Sitten hän nielaisi kyynpalasensa ja pysyi aivan vaiti.
   Eikä Eevi tohtinut häiritä, mummonhan täytyi olla täysin sekaisin.
   Kuinka kiinnostavaa hänen tekemisiään olikaan seurata.