Metsätär

Luku 10

Suolla satoi ensilumi. Lumihiutaleet leijailivat aina verkkaisesti mättäiden kosteaa pintaa kohti ja saattoivat suurimpien ensilumisateiden aikaan jättää kevyen lakanan kuivimpien kumpujen päälle, vaikka kasaantuivat jo kerrokseksi heti metsien reunamilta asti. Nyt lumi liiteli tuulen mukana nopeasti. Kuin syysmyrsky olisi vain päättänyt kesken kaiken vaihtua talviseksi pyryksi. Lumi sinkoili maata kohti tarttumatta oikein mihinkään. Se muodosti kummallisen näyn suolle, joka oli tavanomaisestikin aavemainen.
   Mies katseli keittiön pöydän äärellä lumisadetta. Hän pyöritteli kyyn nahkaa käsissään. Se oli ollut pelkkää nahkaa, ei mikään ruumis. Jonkun oli kuitenkin täytynyt tuoda käärmeen nahka aina sisälle asti ja ehkä se joku oli sama, joka oli aiheuttanut narinaa silloin, kun hän oli palannut syysmyrskyssä takaisin sisätiloille. Oli merkillistä, miten niin paljon oli tapahtunut niin kovin lyhyessä ajassa. Yleensä mies sai olla kaikessa rauhassa kotitalonsa kulmilla, kuunnella vain niitä tuttujen lintujen lauluja ja satunnaisia susilaumojen kaikuja suollansa. Nyt oli tapahtunut jo aivan liikaakin.
   Mies tunsi olonsa väsyneeksi. Hän ei ollut ehkä nukkunut kunnolla aikoihin. Liiat tapahtumat saivat veren virtaamaan eri tavalla, saaden aistit valppaaksi nukkuessaankin. Silloin heräsi mitä merkillisimpiin pieniin ääniin, kuten ehkäpä talon katolle laskeutuvan pöllön äänettömään sulkien sihinään tai jopa tuulen mukana lentäneiden lehtien suhinaan, kun ne liihottivat ikkunan ohitse.
   Mies tunnusteli vaaleaa nahkaa käsissään. Se venyi jonkin verran, vaikka olikin kuivunut ja karhea. Sen suomuista pintaa oli mukava hivellä. Saattoihan toki olla, että kyseessä oli eri käärmeen nahka, mutta Kyy oli kyseessä kuvioinnista päätellen. Mies muisteli käärmeiden luovan nahkansa keväällä, eikä syksyisin, mikä oli kummallista. Ehkä nahka oli vanha ja joku oli tuonut sen miehen kotitalolle pelotellakseen miestä.
   Mutta miksi kukaan pelottelisi kyyn nahkalla?
   Korvissa suhisi. Mies haukotteli, ajatteli että korvien täytyi olla lukossa. Hän katsahti taas ulos ikkunasta. Yhä lumi tuprutti alas, peitti jo melkein näkyvyyden keittiöstä antavaan etelänpuoleiseen metsään. Mies ei ollut lähtenyt talolta liikkeelle sen jälkeen, kun käärmeen nahka oli ilmestynyt pöydälle. Hän oli pysytellyt sisällä ja poltellut takkaa. Klapeja oli vielä jäljellä, mutta ei välttämättä koko talveksi. Miehen olisi jo pitänyt käydä hakkuulla kesällä.
   Mies ryhtyi tuumasta toimeen. Hän oli yleensä sellainen. Jos jotain oli tehtävä, hän tarttui siihen välittömästi, ei ollut hyödyllistä jäädä pähkäilemään asiaa. Siksi olikin kummallista, ettei klapeja ollut jo koko talven varalle. Luulisi, että mies olisi ajatellut asiaa jo aiemminkin, niin kuin yleensä teki kesäisin.
   Vai tekikö sittenkään? Olisikohan joinain vuosina riittänyt edellisten vuosien hakatut puut? Saattoihan niin ollakin, eihän hän kovin paljon puita tarvinnut.
   Mies kulki eteiseen haukotellen, saadakseen suhinan taas loppumaan. Suhina onneksi tuli ja meni, ei jäänyt kiusaksi asti. Hän laittoi saappaansa jalkaan ja otti nahkahansikkaat hyllystä. Niiden pinta oli kulunut vuosien saatossa kiillottomaksi ja saumoista repaleisiksi. Vanhan kulahtaneen takkinsa mies laittoi myös päälleen ja myssyn, jossa oli korvaläpät.
   Hän astui ulos lumisateeseen, kävi melkein maahan vajonneessa vajassa, joka oli toisaalta ollut vuosikaudet samanlainen, lähes romahtamispisteessä kaiken sen ajan. Sieltä hän haki kirveen ja korin, jolla saisi klapeja kannettua sisälle. Hän asteli suolla lännen metsään, joka oli lähimpänä ja jossa maasto kohosi tarpeeksi nopeasti, eikä tarvitsisi siksi hakea niin kauan sopivaa puuta. Hän kulki lumisateessa oikein mitään näkemättä oikeaan suuntaan.
   Metsässä mies nousi ylemmäs kori kädessään ja kirves toisessa. Maasto muuttui jälleen helpommaksi kulkea. Hän vaipui ehkä ajatuksiinsa, sillä ajautui ennen pitkää tutulle paikalle. Hän oli noussut vaaran laidalle, kivisen rakan reunamalle, jonka keskellä seisoi yksi kuollut puu. Hän ei ollut koskaan kulkenut tuota keloa kauemmaksi, se toimi kuin rajamerkkinä hänelle. Hän uskoi sen olevan uhripuu, vaikkei tuntenutkaan sen merkitystä. Se oli vain nimi, joka juolahti mieleen ajatuksissa, kuten ketut ja käärmeetkin. Lumi sateli maahan asti siellä, missä puita ei uhripuun ympärillä kasvanut.
   Mies puristi kirvestä kädessään ja ajatteli, että puuhan se vain oli, siinä missä muutkin. Vanha korkea mänty, vaikka muutoin paikka oli lehtipuita täynnä. Pelkkä kelo se oli enää, palaisi hyvin. Oksat siinä oli jo vuosien saatoissa katkeillut. Vain se yksi pitkä oksa oli enää jäljellä, se, joka osoitti itään.
   Mutta sitten hän huomasi suuren mustan linnun puun yksinäisellä oksalla. Hän oli varmasti nähnyt sen ennenkin. Sieltä se hiljaisena katseli ja sai miehen ajattelemaan, että poistuikohan lintu tähystyspaikaltaan koskaan vai tuliko sinne aina miehen saapuessa tarkkailemaan. Ehkä sillä oli pesä jossain lähellä ja se piti miestä uhkana. Aivan liian suuri se oli korpiksi, aivan liian suuri nokkakin, mutta mies päätti kuitenkin sitä siinä seisoskellessaan jatkossa korpiksi nimittää.
   Huono enne se oli joka tapauksessa.
   Mies heilautti kirvestä kädessään, kuin kokeeksi, mutta sitten muutti mielensä, nähdessään uhripuun alla pienen valkean möhkäleen. Se oli ollut siellä viimeksikin, mutta nyt mies tunnisti, että kiveksi se oli liian symmetrinen. Lumen alta sitä oli vaikea hahmottaa tarkemmin. Mies meni lähemmäs ja pyyhkäisi lunta sen päältä.
   Ketun kallo. Vasemmalta silmän ympäriltä lohjennut. Mies ihmetteli sitä hetken. Kokeili sitten omia kasvojansa, kuin muistaen jotain, mutta eihän hän ollut aikoihin mitään muistanut. Muisti toki kallon, muisti kuinka oli löytänyt sen, muisti vuodet kotitalollaan suolla, muisti joutsenparit, muisti parhaat hillapaikat, muisti sienten piilot, muisti sen hirvenkin, joka katseli häntä kesällä.
   Mutta ei muistanut, että olisi koskaan ollut mitään muuta.
   Hanska kädessään hän ei tuntenut mitään, joten otti sen vielä pois vasemmasta kädestään, laskettuaan hankalasti kyynärvarressa roikkuneen korin maahan ja kirveen sen päälle. Tunnusteli sitten kasvojensa vasenta puolta, silmän viereltä, ohimoa, poskipäätä.
   Arpi siinä meni. Miltä se näyttikään?
   Miltä mies itse näytti? Milloin hän oli arven saanut, miten se niin kauniisti tuntui seuraavan samaa linjaa, kuin ketun kallossa lohjennut osa? Niin tarkasti. Ehkä se vain tuntui siltä, kun katseli kalloa ja seurasi arpea kädellään, ehkä mieli loi yhtymiä, joita ei todellisuudessa ollut.
   Mies nousi ja otti housujensa taskusta rypistyneen kyyn nahkan. Hän pudotti sen ketun kallon päälle. Se laskeutui siihen mutkalle, kuin kallon ympäri käpertynyt kyy. Sihisi.
   Ei se sentään sihissyt, miehen korvat vain suhisivat taas. Se johtui liian vähästä unesta, liiallisesta stressistä. Liian nopeasti veri virtasi hänen suonissaan, aivan liian kovalla paineella. Stressiä. Oliko se tunne? Ehkä se oli kuin ahdistusta, kuin jännitystä ja hermostuneisuutta, mutta eihän mies sellaista tuntenut. Ei hän ollut pitkään aikaan tuntenut mitään, varmaankaan yhtä pitkään aikaan kun ei ollut muistanutkaan mitään ajasta ennen kotitaloa suolla.
   Mikäli sellaista aikaa edes oli.