Metsätär

Luku 35

"Tätäkö sinä opetit veljellekin?" Eevi katseli puuta keskellä kuuraista rakan peittämää aukeaa. Hän tasapainotteli kivellä, joka liikahti onkalossaan riippuen siitä, kummalle laidalle Eevi painonsa kiven päällä asetti.
   "Niin", isoäiti äännähti. Oli kieltämättä vaikuttanut siltä, että isoäiti peräti halveksi Eevin veljeä nykyään, vaikka olikin ennen viettänyt mieluusti tämän kanssa päiväkausia. Eevi halusi ottaa selville, mikä heidän välilleen oli oikein tullut, mutta vieläkään ei näyttänyt olevan siihen oikea hetki.
   He katselivat yksinäistä kuollutta puuta keskellä rakkaa. Siinä oli yksi oksa, joka osoitti oikealle. Puun takana oli jyrkkä kallio, jossa oli vaaran huippu, Eevi tiesi sen hyvin. He olivat kulkeneet siellä ennenkin, veli mukanaan.
   Isoäiti kiersi puun ja tarkasti sen kaarnan huolellisesti. Hän jäi katsomaan kaarnatonta suorakulmion muotoista kohtaa, johon ei kuitenkaan koskenut sormenpäälläänkään. Hän laski sitten katseensa puun juurelle ja laski siihen pienen tuohikorinsa, jonka täyttämisessä Eevi oli avustanut. Eevi meni seisomaan isoäitinsä viereen ja katsahti kaarnatonta kohtaa.
   "Miksi se on tuollainen?" Eevi kysyi.
   "Sellaiseksi se on tehty", isoäiti vastasi ja sai Eevin taas pyöräyttämään silmiään. Aivan varmasti isoäiti oli tällainen vain kiusakseen.
   "Äh, no miksi se on tuollaiseksi sitten tehty?" Eevi kysyi ja yritti olla pistämättä käsiään puuskaan, sillä tiesi hyvin, että silloin isoäiti lakkaisi puhumasta hänelle. Ilmeiesesti käsien puuskaan laittaminen oli sama, kuin kietoisi itsensä äänieristeiseen pehmusteeseen tai piiloutuisi maan alle.
   "Silmien pyörittely ei auta muita kuin typeryksiä ymmärtämään tunteitasi", isoäiti sanoi, ennen kuin vastasi: "Se on karsikkopuu. Se osoittaa tietään etsivälle kuolleelle oikeaan suuntaan. Takaisin haudan lepoon. Takaisin kuolemaansa, ettei pääsisi vainoamaan eläviä. Tämä yksilö ei ole toiminut parhaalla mahdollisella tavalla."
   Eevi kuunteli tarkkaan ja yhdisteli tietojaan mielessään. Metsättären metsä oli isoäidin mukaan kuin toisessa maailmassa, eikä sinne ollut elävien helppo kulkea, mutta ei mahdotontakaan. Tämä puu oli siis kuolleille varmaankin risteyskohta sinne, metsään, joka toimi Tuonelan tavoin.
   Isoäiti levitti rauhallisesti puun ympärille kuivuneita metsätähtien kukkia ja multaa. Sitten hän otti pienen läpinäkyvän purnukan, jonka paksu punainen neste sisällä ei voinut olla muuta kuin verta. Sen täytyi kuulua jollekin eläimelle. Isoäiti osasi metsästää ja tehdä ansoja ja oli varmaankin nyt jostain syystä uhraamasta karsikkopuulle peuran tai metson verta. Eevi oli nähnyt sillä tavalla täytetyn purnukan ennenkin, mutta hän muisteli purnukan silloin olleen pienempi, pelkkä pilttipurkki, nyt kyseessä oli hillopurkki.
   Isoäiti nousi ja mumisi jotakin. Eeviltä meni sanat ohitse, joten hän kysyi:
   "Miksi jätät siihen verta?"
   Isoäiti istui hetken hiljaa. Eevi ajatteli isoäidin jo sivuttaneen kysymyksen, kun tämä viimein vastasikin: "Se on tavallaan tehokeino. Jotta kuollut pysyisi tyytyväisenä."
   "Onko se siis sellainen kostonhimoinen kuollut?" Eevi kysyi, muistaen vuoden takaisen keskustelun kuolleista isoäitinsä kanssa. Tämä nyökkäsi hyvin kevyesti. Ulkona oli haastavampi keskittyä tunnistamaan ilmapiiriä ihmisten välillä, mutta ehkäpä Eevi oli aistivinaan isoäidistään jonkinasteista hermostuneisuutta.
   Eevi katsahti kallion päälle, haluten kiipeillä sen jyrkännettä pitkin, mutta se olisi aivan liian liukas sateisen marraskuun. Kallion päällä oli kuitenkin jotakin. Sen musta muoto olisi voinut olla kivi, ellei se olisi sillä tavalla imenyt valoa itseensä. Ellei sen reunamilla olisi ollut sinisiä raitoja. Eevi käveli hiukan karsikkopuun taakse ja näki pilkahduksen, kun esineessä selvästi kiinni oleva heijastin pilkahti sopivassa kulmassa auringon ansiosta.
   "Tuolla on reppu", Eevi sanoi ja osoitti sitä isoäidilleen.
   Isoäiti hätkähti ja astui Eevin viereen. Hänen pitkän takkinsa päällystämä mekko laahautui kuuraa vasten, muttei jättänyt siihen kenkien jälkien lisäksi painaumaa.
   "Aha", isoäiti sanoi, "menepäs hakemaan se."
   Eevi lähti kiipeämään tyytyväisenä liukasta kalliota ylöspäin. Oli jännittävä etsiä sopivia kädensijoja kallion koloista ja halkeamista. Vaikka kivinen pinta oli liukas, hän pysyi siinä hyvin. Vain kerran jalka luiskahti hiukan paikoiltaan.
   Eevi meni repun luokse. Hän olisi halunnut tutkia sen sisältöä, olihan se aukikin, mutta päätti viedä sen suoraan isoäidilleen. Hän palasi mummonsa luokse sitä samaa kautta, mistä oli tullutkin ja ojensi mustan, sinireunaisen repun isoäidilleen, joka otti pitkän nahkahansikkaansa pois, ennen kuin otti repun vastaan Riinalta.
   Isoäiti vain piteli sitä paljaassa kädessään hetken ja näytti katselevan pikemmin repun läpi, kuin sen sisältöä. Niin kului pieni hetki. Eevi odotteli mielestään kärsivällisesti, vaikkakin jopa isoäiti, joka ei vaikuttanut olevan läsnä, tunsi Eevin painonsiirrot jalalta toiselle.
   Isoäiti laski lopulta repun maahan ja antoi Eevinkin katsoa sisälle. Siellä oli pelkästään pähkinäpussi, smurffilimpparipullo ja tyhjä termos. Eevi katseli kummastuneena ensin tylsältä vaikuttavaa repun sisältöä ja avasi sitten varalta vielä sivutaskutkin, joiden sisältö paljastui yhtä tyhjäksi, pelkästään nenäliinoja ja hiuspinnejä.
   "Joku ei ole varmaankaan vain jaksanut kuljettaa tätä takaisin", Eevi sanoi ja innostui kertomaan isoäidille inhottavista roskittajista, "minusta on ikävää, miten ihmiset eivät muka jaksa kantaa roskiaan taskuissaan lähimpiin roskiksiin ja jättävät ne vain lojumaan tienvarsille ja varsinkin metsään, missä ei ole edes siivoojaa..."
   Mutta mummo keskeytti hänet katseellaan. Eevi hiljeni ja isoäiti avasi suunsa:
   "Löytyneestä tavarasta voi selvittää paljon muutakin, jos käyttää enemmän kuin näköään."
   Eevi kurtisti kulmiaan, mutta suoristi otsansa sitten pikaisesti, ennen kuin isoäiti ehti huomata eleen. Hän haisteli reppua hiukan, sen kaakaomaista tuoksua ja naurahti, huomatessaan, että isoäitikin oli ottanut nuuhkimisen leikillä.
   "Ota hanska pois", isoäiti komensi ja Eevi totteli. Isoäiti ohjasi käden repun päälle hellästi ja Eevi piteli kättä repulla, kuin lukisi sen ajatuksia kosketuksella, mutta mitään ei tietenkään tapahtunut.
   "Mitä tunnet?" Isoäiti kysyi ja Eevi olisi vastannut mieluusti näsäviisastellen, olihan isoäitikin tarkkoine kysymyksineen toisinaan melko näsäviisas, mutta Eevi ei kuitenkaan kehdannut vastata, että kylmää ja kangasta.
  Hän sulki silmänsä ja keskittyi käteensä, mutta kangas oli ja pysyi kankaana hänen kädessään. Hän ei voisi vastata mitään muuta, kuin että kangasta, vaikka hän miten tunnustelisi reppua, sen pintaa, sen metallista vetoketjua.
   Eeviä alkoi ahdistaa. Hän oletti sen johtuvan siitä, että isoäiti katseli ja odotti hänen vastaavan jotain viisasta, oikeasti viisasta, eikä vain ilmiselvää. Mutta harvoin hän koki sellaista ahdistusta edes isoäidin katseen alla, ei koskaan koetilanteissa, harvoin edes vanhempien riidellessä. Pikemmin hän olisi odottanut itsensä tuntevan turhautumista, joka olikin vahvempi, päällimmäinen tunne yleensä isoäidin kanssa. Mutta ahdistus oli nyt mukana myös, rintakehässä, jännittämässä häntä, hermostuttamassa ja sai hänet tuntemaan olonsa kireäksi ja jopa pelokkaaksi.
   "Ahdistaa", Eevi päätti sitten vastata ja vetäessään kätensä pois, hän pystyi vahvistamaan itselleen, että tunne oli todellakin tullut repusta.
   Isoäiti nyökkäsi hymyillen. Eevi hymyili takaisin, vaikka hymyilikin oikeastaan itselleen. Sitten hän vakavoitui ajatellessaan, että repusta oli välittynyt sellaista ikävää tunnetta häneen.
   "Mitähän sille tapahtui?" Eevi kysyi, tarkoittaen repun omistajaa. Isoäiti pysyi hiljaa. Eihän hän voinut tietää.
   Pakkasen kutistamia lumihiukkasia alkoi hiljalleen sadella aukiolla, kun Eevi ja hänen isoäitinsä tekivät lähtöään, jättäen pienen sakean veren täyttämän hillopurkin jälkeensä männyn alle, jolla oli vain yksi Isoäidin talosta poispäin osoittava oksa jäljellä.