Metsätär

Luku 15

Kun lumi oli jälleen sulanut, Riina kulki tutussa harmaassa rappukäytävässä omia aikojaan koulun suuntaan. Hän kipitti portaita alas, sillä hissin käyttäminen yksin oli jokseenkin pelottavaa.
   Riina kulki kolmannessa kerroksessa, kun ovi avautui hänen vierellään. Hän katsahti oven liikesuuntaan tahtomattaankin ja huomasi miehen virnuilemassa hänelle. Miehellä oli mitä levein hymy, joka vaikutti yltävän silmäkulmasta silmäkulmaan. Hampaat kiiltelivät tummankeltaisina ja mies tervehti Riinaa käheällä hei tervehdyksellä. Riina nyökkäsi tervehdykseksi ja hoputti askeleitaan alaspäin. Miehen hymy oli aivan liian kammottava. Sekin oli aivan liian kammottavaa, miten mies vain kurkisti huoneistostaan. Vain Riinan vuoksiko hän sillä tavalla karmeasti teki?
   Riina jatkoi matkaansa, ihmetellen kaupunkialueen yksinäisyyttä. Miten hänellä saattoi olla niin paljon naapureita, niin lähellä häntä, jotka pikemmin lisäsivät yksinäisyyden tunnetta kuin karkottivat sitä. Oli punatakkinen rouva, joka tuntui kantavat kotiinsa joka päivä kauppakasseja. Oli juoksijamies, joka hölkkäsi mitä luultavammin kaikkialle, mihin ikinä sitten menikin. Oli äreän näköinen nokkava nainen, jonka suupielet riippuivat päivästä toiseen alaspäin. Oli mustiin pukeutunut nuori poika, joka piiloutui hiuksiensa taakse.
   Niin paljon ihmisiä naapureina, niin paljon pienellä alueella, eikä heistä tiennyt juuri mitään. Toisin oli ollut kotona. He asuivat kolmistaan isossa omakotitalossa, jossa oli kaksi ylimääräistä huonettakin. Yksi vieraille ja toinen työhuoneena. Naapuri löytyi vasta metsässä pienen patikointireissun jälkeen ja siellä asuivat Mäkelät, vanha pariskunta, jolla tuntui aina olevan uutta projektia talon parissa meneillään. Toisessa suunnassa asui Riinan paras leikkikaveri ja pitkin heidän pitkää metsän kehystämää tietänsä löytyi paljon tuttavaperheitä ja leikkikavereita, jotka Riina muisti melkein kaikki nimeltä.
   Hän oli huomaamattaan saapunut jo lähes koulun pihalle, kun kiusanhenki itse seisahtui hänen eteensä, kiharat hiukset harmaan pipon alta kauniisti olkapäille laskostuen: "Moi Riina", Eevi sanoi ihastuttavasti hymyillen, "mitä kuuluu?"
   Riina rypisti otsaansa tälle epäilyttävälle, eittämättä ilkeämieliselle kysymykselle, eikä suonut Eeville vastausta. Kaksoset ilmestyivät myös siihen jostain, varmaankin koulun nurkan takaa.
   "Sori, kun me ollaan oltu niin ilkeitä sinulle", toinen kaksosista sanoi ja tarrasi Riinaa kädestä, "me haluttaisiin hyvittää se, meillä on yksi tosi kiva leikki ja haluttaisiin sinut mukaan!"
   Se oli Riinan mielestä hyvin epäilyttävää, vaikka toisaalta hän oli juuri yksinäisyyttään ajateltuaan lähes suoraan vastaamassa, että osallistuisi mielellään. Häntä tuskin edes harmittaisi, vaikka se osoittautuisi jonkinlaiseksi ilkeäksi kepposeksi, kunhan hän saisi hetken leikkiä muiden tyttöjen kanssa. Mutta ajatus uudesta piimälasista hiuksissa ei houkutellut, joten hän ravisteli päätään kieltävästi tytöille ja jatkoi matkaansa koulunpihalle, joka oli vain portinavauksen päässä.
   "Okei, no mitä sinä haluaisit tehdä? Tehdään jotain, mistä sinä tykkäät!" Toinen kaksosista puhui.
   "En minä halua mitään tehtä", Riina sanoi ja korjasi sitten viimeisen sanan oikeaksi, sillä kyllähän hän osasi D:n ääntää, mutta hermostuksissaan se oli kuulostanut T:ltä. Hän vilkaisi Eeviä, joka ei kuitenkaan näyttänyt moisesta tällä kertaa ilahtuvan. Pikemmin Eevi näytti harmistuneelta ja puhui:
   "Riina, anteeksi kun olen ollut niin ilkeä, me haluttaisiin oikeasti leikkiä sinunkin kanssa, ettei sinun tarvitse aina olla yksin täällä. Me ollaan puhuttu aikuisille ja ne sanoi, että sinulla on kurjaa, niin kuin varmasti onkin ja me haluttaisiin olla sinun kavereita."
   Riina ei ymmärtänyt, miten Eevi osasikin olla niin ihastuttava ja saada kuulijan lyhyellä puheenvuorollaan tuntemaan itsensä aidosti välitetyksi. Se ei tietenkään ollut todellista. Eevi oli ilkeä pieni paholainen ja Riina ei antaisi hänen enää koskaan tehdä ainuttakaan typerää pientä kepposta itselleen. Siksipä hän keksi:
   "No voin minä TEIDÄN kantta leikkiä", hän sanoi kaksosille, jotka ilahtuivat, mutta kääntyi sitten Eeviä kohti, "mutta en tuon. Tuon pitää jäätä poit. Minä VIHAAN tinua."
   Hetken Eevi näytti säikähtäneeltä. Sitten hän mutristi suutaan. Se värisi, aivan kuin Eevi olisi ollut pillahtamaisillaan itkuun.
   "Eevi on oikeasti tosi kiva, sitä vain jännittää uudet ihmiset ja pelottaa, että se jää kakkoseksi. Se kiusaksi aluksi Oonakin, kun se oli uusi, mutta nyt se on Oonan kaveri, kyllähän sinä olet nähnyt, kuinka me leikitään Oonan kanssa", Siiri sanoi vakuuttavasti. Riina ei kuitenkaan heltynyt.
   "Minä en tuon kantta leiki."
   Kaksoset katsahtivat toisiinsa merkitsevästi ja sitten Eeviä, joka sanoi: "Ei se mitään, te voitte leikkiä, ei minua oikeastaan edes huvita."
   Riina hymyili voitonriemuisesti, kääntymättä edes vilkaisemaan Eeviä takanaan. Hän toivoi, että tyttö vuodatti krokotiilinkyyneleitään oikein reilusti.
   "Okei sitten", Saara sanoi ja vetäisi Riinaa mukaansa, "tule!"
   Riina sai todella päättää mitä he tekivät, eikä leikki loppunut pelkästään kellojen soittoon, vaan he jatkoivat sisälläkin leikkimielistä jutusteluaan, mielikuvitusleikkejänsä ja seuraavalla välitunnilla leikkivät piilohippaa ja pomppivat kuralammikoissa. Eevi oli koko sen ajan syrjässä, oikein Riinaa miellyttävästi.
   "Eevi on kyllä aika ilkeä", hän kuuli mieluisan lauseen Siirin suusta. Leikkeihin osallistunut Oonakin myöntyi:
   "Joo, se osaa olla tyhmä, tiesittekö, että sen mummo on noita-akka! Sen tähden Eevi on varmaankin ilkeä."
   "Minun mielestä se on ilkeä, kun sen vanhemmat eivät ole koskaan paikalla", Saara sanoi tietävästi.
   "Minusta se on vain luonteeltaan ilkeä. Ehkä sekin on kaksonen ja se on ilkeä kaksonen, mutta sen kaksonen on kuollut!" Siiri keksi.
   "Ei kaksosilla ole aina oltava ilkeää kaksosta, eihän meilläkään ole", Saara sanoi.
   "Olethan sinä!" Siiri virnuili ja tönäisi Saaraa, joka kikatti häijysti ja sanoi:
   "Okei, mutta älä paljasta sitä kaikille!"
   "Noita-akka?" Riina oli takertunut Oonan huomioon.
   "Niin, sen mummo asuu metsässä ja tekee noitatemppuja", Oona ilmoitti, "Eevi joutuu aika usein sen luokse hoitoon, kun sen vanhemmat on työmatkoilla tai jossain ja sitten sen mummo varmaan opastaa Eeviä noituudessa ja tekee siitä ilkeän, sillä noidat on pahoja."
   "Saatanan kätyreitä!" Saara sihisi hampaittensa välistä. Riina säikähti, miten Saara uskalsi käyttää sellaista sanaa ja niin näytti Oonakin säikähtävän:
   "Ei tuollaista sanaa saa käyttää!"
   Saara ja Siiri nauroivat ja Riinasta alkoi tuntua, että ehkä he olivat molemmat pahoja kaksosia.
   "Se oli vain leikkiä, ei se mitään tarkoita", Saara sanoi ja mulkoili Eeviä, joka istuskeli yksinään penkeillä lähellä koulun ovea, missä Riinalla oli ollut tapana istua.
   Voisiko tästä lähin asiat olla tällä tavalla toisin? Riina voisi saada kaikki käännettyä Eeviä vastaan ja sitten hän ei enää tuntisi oloaan ikinä yksinäiseksi. Paha saisi palkkansa. Piimä-Liina unohdettaisiin ja tilalle astuisi Riina, ehkä Eevistä tulisi Piimä-Eevi tai noita-Eevi!
   "Noita-akka-Eevi", Riina kokeili muiden reaktioita hänen keksimäänsä nimitykseen.
   "Miten olisi vain Eevi-akka?" Saara ehdotti ja käkätti. Riina osallistui käkätykseen ja niin tekivät lopulta kaikki muutkin.
   "Miksi haisee kakka? No tuolta tulee Eevi-akka!" Saara keksi ja Riina käkätti mielipuolisesti muiden kanssa lorulle. He keksivät lisää loruja ja jatkoja, unohtamatta koskaan lisätä kakkaa johonkin väliin.
   Ja kaiken sen aikaa Eevi vain istuskeli omissa oloissaan, odotellen kellojen soimista, niin kuin Riinakin oli tehnyt siihen asti. Hän tunsi syvää tyytyväisyyttä, kun sai vihdoinkin leikkiä ikäistensä kanssa, kun sai vihdoinkin tuntea yksinäisyyden harmaan kuplan kutistuvan pienemmäksi. Kuinka toiselle selkänsä kääntäminen ja pois kuvioista jättäminen loikaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. He olivat kaikki yhdessä Eeviä vastaan, jakoivat kokemuksiaan Eevin ilkeistä tempauksista ja nokkavasta asenteesta, hänen ärsyttävän prinsessamaisesta olemuksestaan ja hirveistä juonitteluistaan.
   Ja silti jokin puristi Riinan kurkkua, kun hän vain vilkaisikin Eeviä siellä, missä hän oli itse tottunut istumaan. Missä yksinäisyys puristui paksuksi mytyksi rinnalle, kun katseli kaikkien muiden pitävän hauskaa ulkona, leikkivän ja hihittelevän, kääntävän selkänsä kun heitä katsoi, osoittelevan ja kikattelevan, aina yhdessä.
   Mutta hän puristi sen tunteen kasaan, sillä Eevi jos joku oli sen tunteen ansainnut. Riina sitä vastoin toivoi, että se jatkuisi ikuisesti.
   "Meidän pitää näyttää Eeville, mistä pippuri kasvaa", Oona sanoi yhtäkkiä.
   "Niin pitää", Saara myöntyi vakavana.
   "Miten?" Siiri kysyi.
   "Tehdään se leikki sille, mitä sen piti tehdä Riinalle", Saara sanoi.
   "Mikä leikki?" Riina kysyi tuntien pistoksen sydämessään.
   "Meidän piti viedä sinut koulun taakse metsään ja heittää loskapalloilla", Saara kertoi tyynesti, kuin ei tuntisi lainkaan pahaa omatuntoa sellaisesta suunnitelmasta. Siiri sitä vastoin näytti nolostuvan ja Oona puristi huulensa yhteen. Riina meni hiljaiseksi, ei tiennyt mitä sanoa, kun Oona puhui:
   "Mutta onneksi me ei tehty sitä, sinä olet paljon kivempi kuin Eevi!"
   "Niin oletkin. Mitä sanotte, jos tehdäänkin se Eeville?" Saara kysyi tai pikemmin ilmoitti johtajamaisesti.
   "Eikö te oliti liian ennalta-alvattavaa?" Riina kysyi. Muut katsoivat häntä hämmästyneinä.
   "Ennalta-arvattavaa?" Siiri kysyi ja sitten oivalsi, "Niimpä! Meidän pitää keksiä jotain muuta, ettei Eevi tajua, mitä me aiotaan tehdä."
  "Ahaa", Oona ilmaisi.
   "Heitetään se roskiin", Saara vain sanoi, "Eevi-akka roskiskakka", hän supatti ja muut kikattivat.
   "Joo! Sanotaan, että leikitään roskapöntöillä ja hypitään päällä ja avataan sen haisevan roskiksen kansi ja tönäistään se sinne", Siiri keksi, mutta sitten näytti punastuvan, "ehkä se on liian ilkeää."
   "Ei ole mikään liian ilkeää sille akalle!" Saara väitti.
   "Biojätteitiinkö?" Riina kysyi ja ajatteli, kuinka ällöttävää olisi joutua biojäteroskikseen ja kuinka kamalalta sen jälkeen varmasti haisisi. Paljon pahemmalta, kuin jos olisi piimää hiuksissa. Hän kääntyi katsomaan Eeviä, joka katsoi juuri silloin takaisin. Ei kääntänyt katsettaan pois, niin kuin olisi kuulunut tehdä. Niin kuin Riina oli aina tehnyt. Eevi katsoi uhmakkaasti takaisin, kuin tietäisi, että jotain oli meneillään. Riina kääntyi takaisin:
   "Joo. Tehtään te."