Metsätär

Luku 12

Jouluaattona Juhana saapui ja Riina ei voinut olla ajattelematta, että muut viettivät joulua perheensä kesken. Ja ainut vieras mies, joka näillä perheillä saattoi käydä, oli maksettu joulupukki.
   Juhana oli kaikkea muuta kuin joulupukki. Hänellä oli pyöreän mahan sijasta pelkkä hoikka vartalo, tuuhean parran ja karvanutun tilalla kalju päälaki ja tatuointeja poskissa. Niiden mustat kiemurat jäivät epämääräisiksi kuvioiksi, eivät muodostaneet mitään selkeää kuvaa Riinan mielessä. Ne tekivät miehestä uhkaavan näköisen, sellaisen miltä pahat ihmiset näyttivät elokuvissa. Tatuoinnit jatkuivat kaulalta alaspäin, mutta kuviot kätkeytyivät paksun poolokauluspaidan alle.
   "No moi", Juhana sanoi riisuessaan sateessa kostuneita tennareitaan, "mikäs sinun nimi olikaan?"
   Riina ei aluksi vastannut. Hän ei ollut nähnyt tällaista omituista näkyä ennen muualla kuin television näytöllä ja hänestä tuntui, että yllättävä ujouspuuska ajoi hänet hiljaiseksi. Mies piteli käsiä taskussaan ja seisoi pienessä kumarassa. Riina ajatteli, että ehkä hänellä oli housujen taskuissa aseet piilossa ja että hän saattaisi vetää sen sieltä esiin hetkenä minä hyvänsä.
   "Vastaa nyt", äiti sanoi ja taputti Riinaa olkapäälle, mutta Riina oli niin tottunut olemaan hiljaa ja välttelemään tuntemattomia, ettei hän yhtäkkiä kyennytkään esittelemään itseään.
   "Joku ujouskohtaus sille iski", äiti sanoi, kuin puhuisi koirasta, "eiköhän se siitä, käy vain peremmälle, vaikka eihän tässä ole paljon, mihin peremmälle käydä", äiti sanoi ja sipaisi hiuksiaan korvansa taakse. Hän hymyili oikein kauniisti, oli jälleen laittautunut pitkän tovin ja valinnut ylleen sitä samaa kultaista sävyä, jota oli ollut siinä ensimmäisen juhlien mekossakin.
   "Tämähän on kiva, hienot jouluvalot teillä, onko tuo sinun huoneesi? Saakos sinne mennä?" Juhana kysyi ja Riina kohautti olkapäitään, kun Juhana jo asteli sisälle, "Näyttää kivalta", hän tokaisi siellä.
   "Etkö esittelisi vähän lelujasi tai muuta?" Äiti kysyi, näyttäen jopa hiukan vihaiselta. Riina pysyi olohuoneen puolella, mihin Juhanakin sitten tuli. Äiti laittoi jäljelle jäänyttä kinkkua tarjolle ja lämmitti sen kylkeen ostamaansa lanttulaatikkoa. Äiti ja Juhana juttelivat niitä näitä ja Riina kulutti aikaansa katsellen oudon näköistä miestä.
   "Kylläpäs sinä tuijottelet", Juhana lopulta sanoi ja hymähti, näyttäen kiusaantuneelta.
   "Riina lopeta se tuijottelu, se on röyhkeää" äiti sanoi ja Riina vetäisi katseensa pois
   "Johtuu varmaan tatuoinneista", Juhana sanoi. Silloin Riina huomasi, että ne jatkuivat aina hänen kämmenselkiinsä asti. Hän pohti, oliko koko mies niiden kiemuroiden peitossa, kuin hämähäkinseitissä ja miten ne olivat oikein tehty sille. Ehkä mies oli vain syntynyt sellaisena, tai ehkä hänelle oli tehty kuviot pienenä ja kun mies kasvoi, kuviot sitten kasvoivat mukana. Se kuulosti järkevältä.
   "Olisiko jo lahjojen avaamisen aika?" Juhana kysyi. Riina kääntyi ja nyökkäsi vimmatusti.
   "Minulla olisi sinullekin jotain, mutta kun en ole vielä kuullut nimeäsi, en ole varma, onko se paketti oikea."
   Riina punastui ja mumisi sitten: "Liina."
   "Liina?" Juhana sanoi ja sitten korjasi äkkiä, "Riina, niin tietenkin, kyllähän sinulle lahja löytyy", hän nousi patjalta, joka ei ollut vieläkään saanut jalkoja alleen ja kävi hakemassa pienen paketin takkinsa taskusta eteisestä. Riina otti lahjan vastaan ja kiitti:
   "Kiitot", Riina sanoi ajatellen Piimä-Liinaa.
   Juhana hymähti. Sitten hän vei toisen pienen paketin äidille, joka kiljahti riemuissaan. Äiti ojensi toisen lattialla lojuvista paketeista Riinalle ja toisen Juhanalle ja sitten he kaikki touhusivat pakettiensa parissa.
   Äiti oli ostanut Riinalle Afrikan Tähti pelin, jonka Riina tunnisti heti: "Affflikan tätti" hän sanoi innoissaan, muistellen yhteisiä peli-iltoja perheen kesken kotona. Juhana katsahti Riinaa ja sitten peliä ja näytti ymmärtävän. Äiti nyökkäsi ja näytti kaunista sydänriipusta, jonka oli Juhanalta saanut:
   "Voi aivan ihana, kiitos", hän sanoi ja muiskautti suukon Juhanan poskelle. Riina kurtisti kulmiaan elkeelle ja käänsi katsettaan pois.
   Riina ohjasi ajatuksensa pois, avaten Juhanan tuoman pienen paketin. Siinä oli myös pieni kaulakoru, hopeisessa ketjussa roikkui pieni hopeinen karhu, jossa oli sininen timantti keskellä. Riina kiitti ja antoi lahjansa olla paketissaan. Sitten he ryhtyivät pelaamaan Afrikan tähteä, jonka säännöt olivat Juhanalta unohtuneet.
   "Nuolin aloittaa", Riina sanoi tomerasti ja heitti noppaa, liikkui sitten ja avasi yhden napin, "tättä täytyy ettiä Afflikan tätteä, joka on itoin timantti ja kallein ja titten mennään takaitin aloitutpaikkaan ja jot tulee lotvo te vie kaikki lahat ja tuonne taalelle pitää maktaa lentokoneella tai laivalla meno ja näittä timanteitta taa lahaa", Riina selitti käännettyään vihreän timantin, joka oli hänen mielestä paljon hienompi kuin tylsä harmaa Afrikan tähti. Hän mieluummin keräisi paljon erivärisiä timantteja ja sitten, kun joku toinen sai Afrikan tähden, hän ryntäisisi takaisin lentokonein.
   Juhana katsoi häntä kummissaan ja hymähti, katsahti sitten äitiä ja kysyi pienellä äänellä, jonka Riina kuuli hyvin: "Mitä se selitti?"
   Riina laski katseensa.
   "Ai mitä tarkoitat?" Äiti kysyi. Juhana kuiskasi äidille, ettei saanut Riinan puheesta selvää. "Mikset saanut?" Äiti kysyi ja sitten vasta näytti muistavan, "ainiin, en itse enää edes ajattele sitä", hän totesi ja puhui kutakuinkin kaikki samat asiat, jotka Riina oli juuri selittänyt Juhanalle uudemman kerran.
   Sen jälkeen Riina ei enää selitellyt sääntöjä, eikä oikeastaan puhua pukahtanut enää loppuillasta muuta. Isä olisi ymmärtänyt häntä.
   Isä oli varmaankin yksinäinen. Riina ihmetteli, miksei äiti antanut edes soittaa hänelle. Hän olisi vain halunnut toivottaa hyvää joulua. Hän olisi vain halunnut kuulla, kuinka isä sanoi samoin. Ei muuta.
   Vieläkään Riina ei nähnyt värejä. Jouluvalotkin olivat kaupungissa kummallisia, lähinnä vaaleita tai jopa kylmän sinisiä. Harvoin tuli edes punaista vastaan. Riina ei voinut olla kaipaamatta kotiin, isänsä luokse. Siellä oli todellinen talvi, ihmiset koristelivat talonsa värikkäin jouluvaloin, sisällä tuoksuisi kinkku ja kaneli. Ulkona paukkuisi pakkanen heidän käydessä pulkkamäessä tai luistelemassa. Hänellä olisi enemmän lahjoja ja ruokaa, joulukuusikin kimaltelisi kaikissa koristeidensa väreissä ja takka paukuttelisi lämmintä tulen tunnelmaa.
   Mutta eihän hän saanut niin ajatella, hänen piti olla iloinen siitä, että äiti oli kotona, että äiti näki värejä ja jaksoi hyvin. Hän katsahti äitiä, joka käveli Juhanan kanssa käsikädessä hänen takanaan. Hymyili ja säteili. Kuin olisi ollut itse jouluvalo, sellainen, joka roikkui Juhanan kädestä ja loisti lähinnä itselleen.
   Riina vetäytyi lopulta omaan huoneeseensa. Sieltä hän kuuli, kuinka Juhana kysyi:
   "Miksei se osaa vielä puhua kunnolla?"